rekikoira
Rekikoira-kokonaisuus on erityisen tärkeä osa siperianhuskyn maailmaa. Tähän kokonaisuuteen on koottu tietoa aivan vasta-alkajillekin, jotka vasta tutustuvat erilaisiin vetolajeihin ja alkavat kouluttaa ensimmäistä vetokoiraa. Varusteiden ja erilaisten termien esittely on kiinnostavaa infoa myös lajin ulkopuolisille ja jo hieman kauemmin harrastaneet saavat ohjeita ja vinkkejä talvi- ja valjakkoretkeilyn alkeisiin.
Kokeet ja kilpailut
Siperianhusky oli alunperin Siperiassa työskentelevä rekikoira. Se ei ollut erityisen nopea, eikä se vetänyt kevyttä kuormaa. Sen tehtävänä oli vetää painaviakin kuormia, pitkiä matkoja. Siperianhuskylta vaadittiin kestävyyttä, kuorman painoa yhtä koiraa kohden ei koskaan päässyt paljoa kertymään, koska hyvän luonteensa ansiosta siperianhuskyt työskentelivät yhdessä. Mitä painavampi kuorma oli, sitä enemmän koiria kuorman eteen valjastettiin.
Historiaosuus on mukailtu referaatti kirjasta: "Siberian Husky, Live The Adventure". Kirjan kirjoittaja Margareth Koehler oli kuuluisan Alakazan's old line kennelin omistaja, sekä ulkomuototuomari ja hän oli tekemisissä siperianhuskyjen kanssa vuodesta 1954.
Kilpailuiden historiaa
Varsinaiset rekikoirakilpailut alkoivat Alaskassa 1900-luvun alussa, jolloin työkoirista tuli kilpakoiria. Aluksi kilpailut olivat pitkän matkan kisoja, n. 400 mailia. Siperianhuskyja käytettiin myös kulkuvälineinä (postin kuljetus), tutkimusmatkoilla antarktisella ja toisen maailmansodan aikana, jolloin ne taas kerran osoittivat kestävyytensä ja kykynsä.
Kuitenkin sodan jälkeen kaikki muuttui. Oli enemmän autoja, tallattuja teitä ja aurattuja väyliä. Jopa Uudessa-Englannissa tiettömät taipaleet olivat menneisyyttä ja niin olivat pitkän matkan kisatkin. Vain 10-20 mailin sprinttikisat tulivat tilalle, ja nyt kilpailuissa oli kyse sekunneista. Nopeus, ei kestävyys tuli valinnan perusteeksi kilpakoiria valittaessa. 1950- ja 60-luvulla rekikilpailut tulivat suosituiksi ja levisivät muualle Pohjois-Amerikkaan. Rekisteröityjen siperianhuskyjen lisäksi kisoissa juoksi samojedeja ja alaskanmalamuutteja ja muitakin rotuja kokeiltiin. Bob Wehle treenasi pointtereita ja esim. bordercollie Kimi vastasi käskyihin välittömästi ja käänsi valjakon hetkessä.
Tuolloin kuuluisia ajajia olivat Art Allen, Lombard, Bryar, Belford ja R.Moulton, joka oli ollut antarktisella Byrdin ym. kanssa. Noihin aikoihin monet Uuden-Englannin huippuajajat alkoivat oleskella Alaskassa loppukauden kisoissa, yleensä ajaakseen kolme lähtöä 35 mailin kisoissa. Sieltä he löysivät uudet kilpailurodut: intiaanikoirat, jotka oli kasvatettu kylissä ja joiden suvut menivät aikaisten siperiantuontien esi-isiin, sekä alaskanhuskyt, jotka olivat pidempijalkaisina ja -selkäisinä nopeampia kuin siperialaiset. Niin parhaat näistä saatavilla olevista koirista ostettiin ja tuotiin takaisin USA:aan kevätkisoihin.
Kuvassa oikealla siperianhuskyja Iditarod-kilpailussa 2007. Kaksi niistä INT CH Troika's Nordic Icon ja INT CH Troika's Nordic Blizzard ovat suomalaisen Kuuhaukun Ikuisen Rakkauden jälkeläisiä. Kuva on otettu seremoniallisessa startissa, jossa koirat esittelevät paikallisten lasten askartelemia koiratossuja. Kuva Carol Dixon, Troika kennels.
1970-luvulla yhä useammat ajajat vaihtoivat alaskalaisiin ja siperianhuskylle uskolliset huomasivat olevansa loppupäässä, tilanne, josta kukaan kilpa-ajaja ei nauttinut. Lombard selosti kerran alaskanhusky-suuntauksen etuja M.A Koehlerille. Pysyäkseen huipulla ajajalla täytyy olla suuri valikoima koiria ja kasvatusta täytyy harjoittaa koko ajan niin, että eläkkeelle jäävät voidaan korvata. Näitä pentuja täytyy pitää monta kuukautta, arvioiden niitä ja testata valjaissa ja vain lupaavimmat pidetään harjoittelua varten. Menetelmä on kallis ja aikaavievä, etenkin jos ajaja kulkee ympäri USA:a, Kanadaa ja Alaskaa. Kukaan ei voi tehdä sitä "päivätyönä". Oli taloudellisempaa ostaa aikuisia alaskalaisia, jotka olivat jo kokeneita kilpakoiria.
1980-luvulla rekikoirakilpailut alkoivat muuttua todelliseksi bisnekseksi. Palkintopokaalien sijaan tulivat kuvaan sponsorit, suuret käteisrahapalkinnot, koiriakaan ei kutsuttu enää huskyiksi ja alaskalaisiksi; vaan superkoiriksi. ISDRA (International Sled Dog Racing Association) teki kriteerit valjakkourheilulle ja määräsi maailmanlaajuiset säännöt ja rangaistukset.
Iditarod, joka järjestettiin ensimmäisen kerran 1973, on suurin kilpailuista, 1 169 mailia. Se kulkee vanhaa postireittiä, joka kulki alunperin läpi alkuperäisasukkaiden kylien ja lähtee Anchoragesta päättyen Nomeen. All Alaska Sweepstakes käytti osaa tätä reittiä. Sen suunnitteli ja unelmoi Joe Redington. Kun hän unelmoi siitä 30 vuotta sitten, hän ei koskaan osannut kuvitella sitä suurta rahamäärää, TV:n kiinnostusta ja voittajien juhlittua asemaa, mikä liittyy ko. kilpailuihin. 1980-luvulla sprinttiajajat huomasivat, että enää harvat siperianhuskyvaljakot kilpailivat. Kasvatustyö oli jäänyn show-ihmisille ja monet näyttelyihin voittamaan jalostetuista koirista eivät olleet menneiden päivien atleetteja. Suuntaus näytti olevan raskassuuntaisempaan, syvärintakehäisempään ja lyhytjalkaisempaan tyyppiin. Ne saattoivat juosta kauniisti kehässä, mutta kykenivätkö ne ravaamaan 15-20 mailia tunnissa? SEPP-ohjelman laativat henkilöt, jotka halusivat säilyttää siperianhuskyn kilpailuominaisuudet ja toiminnallisuuden. Tarkoituksena oli astuttaa vain parhaat kilpakoirat keskenään (jalostus vain nopeuden perusteella ja lyhyellä matkalla; toinen äärilaita).
Mutta oli edelleen heitä, joiden mielestä kestäviä, alunperin pitkän matkan koiriksi kehittyneitä siperianhuskyja ei pitäisi uudelleen kehittää muuttuvan urheilun tarpeisiin. Ihanteellisen sprinttikilpakoirien rakenteen vaatimukset eivät ole samat kuin keskivertosiperianhuskyn. Kyllä monet siperianhusky pystyvät siihen, mutta ei niin hyvin kuin koirat, joita oli erityisesti kehitetty nopeuskilpailuihin. Siten keskipitkän ja pitkän matkan kilpailut ovat jääneet todelliseksi näytönpaikaksi rodulle.
Kilpailut nykyään
Koiravaljakkokilpailut ovat nykyäänkin suosittu laji ja kilpailuita järjestetään lähes kaikkialla maailmassa. Valjakkokilpailuissa (nome style) on eri luokat koiramäärän (4,6,8 ja avoin) ja matkan (sprintti, keskipitkä ja pitkä matka) mukaan. Sprinttimatkat (sprint) ovat 7-26 km, keskipitkät matkat (MD) kattavat yhteensä 100-300 km ja pitkän matkat (LD) ovat siitä eteenpäin aina yli 1000 km asti. Joissakin kilpailuissa järjestetään myös vähemmän vakavamielinen retkiluokka. Euroopan pisin kilpailu on tällä hetkellä pohjoisen Norjan tunturialueella ajettava Finnmarksløpet, jossa on 500 km ja 1000 km luokat. Maailmalla tunnetuimpia kilpailuita ovat Iditarod 1770 km ja Yukon Quest 1600 km Alaskassa.
Kilpailuissa käytetään monenlaisia koiria, mutta alaskanhuskyt ja risteytyskoirat ovat kilpailuiden huipulla lähes kaikissa lajeissa ja kaikilla matkoilla. Alueilla, missä ei ole lunta koiria ajetaan kärrykilpailuissa. Niitä ajetaan myös Suomessa lumettomaan aikaan keväällä ja syksyllä.
Kuva yllä: Iditarod-kilpailussa ajajat kuljettavat mukanaan postia Anchoragesta Nomeen. Vuosittain ajajille jaetaan erilaiset "kortit", jotka leimataan kilpailun alku- ja loppupaikoissa. Ne ovat keräilyaarteita ja kalleimmat ovat reilusti yli 500 dollarin arvoisia. Kuvassa vuoden 2007 kortti, jonka Don Smidtin siperianhuskyvaljakko kuljetti mukanaan. Ensikertalainen, eli rookie-ajaja saapui maaliin kaikki 16 koiraa valjakossa (Kuuhaukun kennel, Jaana Sudensaagan kokoelma).
Nykyään järjestetään myös rotukohtaisia kilpailu- ja käyttökokeita, joihin saavat osallistua vain hyväksyttyihin rotuihin rekisteröidyt koirat. Rekikoirien kilpailukokeessa kaikkien valjakon koirien on edustettava samaa rotua ja niiden tulee olla rekisteröityjä. Kokeita järjestetään vain väh. 4-koiran luokissa ja kokeeseen on osallistuttava väh. 3 valjakkoa. Valjakko saa kokeesta tuloksen REK1-REK0, tai REK- mikä tarkoittaa keskeyttämistä. Nolla on hylätty suoritus. Tulos riippuu valjakon kokonaisajasta ja muiden kokeeseen osallistuneiden valjakoiden ajasta, sillä tulos on laskennallinen. Sillä on siis väliä mitä muita valjakoita kilpailuun sattuu osallistumaan. Kilpailevalta ajajalta vaaditaan todistus asianmukaisesta tapaturmavakuutuksesta tai vakuutuksen sisältävä lajilisenssi.
Kilpailuissa on paljon sääntöjä ja vaatimuksia esim. varusteiden suhteen, joihin on tutustuttava tarkasti. Harrastajien parista on mahdollista pyytää ns. "kisakummia", joka auttaa kaikessa kilpailuun liittyvässä ensikertalaista.
Käyttökoe järjestetään omana tapahtumanaan silloin kun osallistuvia koiria on vähintään kymmenen. Kokeessa tuomari kulkee valjakon mukana reessä/kärryssä ja arvioi kokeeseen osallistuvan koiran suoritusta ja pisteyttää sen. Kokeessa arvioidaan mm. koiran työskentelyä ja sitä miten se reagoi ajajan antamiin komentoihin. Koiran on mm. osattava kääntyä komennosta oikaan suuntaan, pysähtyä komennosta ja kohdata toinen valjakko. Kokeessa koira voi osallistua joko johtajaluokkaan tai yleiseen luokkaan ja tulokset ovat REKÄ1-REKÄ0, JOH1-JOH0 tai keskeyttänyt.
Parhaiten tietoa kilpailuista saa Suomen Valjakkourheilijoiden liitto ry:n sivuilta!
Kokeiden ja kilpailuiden kaikki säännöt löytyvät SKL:n rekikoirien kilpailusäännöstöstä.
Kilpailuiden etiikka
Siperianhuskyilla ajavien lienee turha haaveilla kilpailuiden kärkipaikoista kilpailuissa, joissa on mukana myös risteytyskoiria. Jos palkintopaikat siintävät mielessä kannattaa suosiolla siirtyä alaskanhuskyihin ja risteytyskoiriin. On surullista katsoa kuinka nettipalstoilla myydään rekikoiria kuin mitä tahansa muuta varustetta. ”Liian hidas kilpavaljakkooni” ja koira laitetaan myyntiin. Jotkut ”tyhjentävät varaston” kerralla ja saattavat laittaa kaikki koirat myyntiin.
Tunnetussa artikkelissaan ”Lukumäärien leikki” Jeffrey Bragg kertoo kuinka yhtä kilpavaljakon koiraa kohti on voinut olla jopa 200 muuta koiraa. Näiden 200 muun koiran (koirat, jotka eivät olleet tarpeeksi hyviä kilpavaljakkoon) kohtalona on yleensä lopetus, osa pääsee harrastevaljakoihin. Eräs pitkän matkan ajaja Joe Runyan kertoo kirjassaan, että hänen tarkoituksena on kasvattaa 70 pentua joka vuosi. Näistä pennuista jatkoon valitaan vain 15-20 parasta koiraa, kilpailijoilla ei ole varaa pitää yhtään ”ylimääräistä” koiraa. 70-luvulla kirjoitetussa kirjassa Attla kertoo, että jos nuori koira vain ”pelleilee” se ammutaan samantein. Samoin jos koira katsoo valjakossa taaksepäin toistuvasti se tapetaan, myös kaikki ne koirat tapetaan, jotka eivät treenien edetessä pysy mukana vauhdissa. Voisi vain toivoa, ettei tällaista toimintaa harjoiteta enää missään.
Kilpailuissa koiria loukkaantuu ja kuolee koko ajan, Iditarodissakin lähes vuosittain. Eläinlääkärit ovat mahdollisimman tarkkoja kilpailun aikana ja poistavat välittömästi sairaat koirat. Jos koira kuolee kilpailusta poistamisen jälkeen sitä ei raportoida. Kukaan ei myöskään valvo koirien kohtelua treenin aikana. Koiria kuolee kilpailuissa tartuntatauteihin, loukkaantumisiin (koiria usein karkaa, ne saattavat kadota tai jäädä auton alle) tai yksinkertaisesti nääntymiseen ja stressiin (sen aiheuttamat vatsahaavat ovat melko yleisiä kuolinsyitä). Valitettavasti jotkut ajajat koettavat parhaansa mukaan piilotella koirien vammoja ja sairauksia. Kilpailuihin treenaaminen vie valtavasti aikaa ja rahaa, lisäksi kilpailumaksut varusteineen ovat todella kalliita – ”ei ole mukavaa” jättää kilpailua kesken ja samalla pettää myös mahdollisten sponsoreiden odotukset.
Mitä ikinä koirien kanssa tehdäänkään, se pitäisi aina tehdä koiran ehdoilla ja niin, ettei koiralle aiheudu tarpeetonta kipua ja tuskaa. Lähes kaikki rekikoirat, varsinkin siperialaiset kaipaavat paljon henkilökohtaista huomiota ja hellyyttä. Ne kiintyvät voimakkaasti omiin ihmisiinsä ja tuntevat voimakkaasti niin iloa, surua kuin ahdistustakin. Koiria tulee aina kohdella elävinä, tuntevina olentoina, eikä esineinä. Rekikoirat eivät ole vanhanajan legendoista tunnettuja tunteettomia petoja, joita piiskataan ja rääkätään pitkin arktisia lakeuksia. Ne eivät myöskään ole välineitä, joilla toteuttaa omaa kunnianhimoaan ja kilpailuviettiään. Silloin on parasta itse ryhtyä maraton- tai ultrajuoksijaksi!
Lisää esimerkkejä kilpailuiden varjoisasta puolesta löytyy osoitteesta: http://helpsleddogs.org/
Jotkut kertomukset lienevät liioiteltuja, mutta totuuksiakin löytyy.