siperianhusky.net

Rodun esihistoria Siperiassa

Siperianhusky edustaa ikivanhaa koiratyyppiä, joka on kotoisin Koillis-Siperian arktisista olosuhteista. Paikallisille asukkaille nämä erikoislaatuiset koirat olivat elintärkeitä. Ilman näitä koiria ihmiset eivät olisi tulleet toimeen yhdessä maailman karuimmassa ja vaativimmassa elinympäristössä.

Koiran domestikaatiosta ei ole vieläkään olemassa tarkkaa tieteellistä näyttöä. Viimeisimpien tutkimusten mukaan kesykoira olisi eriytynyt sudesta jo 30 000 - 35 000 vuotta sitten. Uusimpiin tutkimuksiin kuuluu Siperialaisen arkeologisen löydön, Taimyr-suden luun DNA-analyysi, joka viittasi nykyroduista vanhimpia olevan pohjoiset rodut siperianhusky ja grönlanninkoira. Myöskin taimyr laika on yhä tuolla seudulla elävä rotu, mutta tutkimuksessa ei käytetty näytteitä ikivanhoista siperialaisista roduista. Näytteitä ei ollut myöskään lapinkoirista. Suomalaisista roduista mukana oli ainoastaan suomenpystykorva, joka oli shar pein ohella niiden neljän rodun joukossa, jotka vastasivat eniten Taimyr-suden perimää. Toisen tutkimusryhmän mtDNA-tutkimukset eri puolilta maailmaa kerätyistä susien ja koirien näytteistä viittaavat suunnilleen samaan ajankohtaan, mutta osoittavat koiran alkukodiksi eteläisen itä-Aasian, eli eteläisen Kiinan, pohjoisen Thaimaan ja Indonesian alueen. Ko. tutkimuksissa oli näytteitä myös mm. chukotka sleddogeista, eli siperianhuskyn kantarodusta.

Suuripiirteinen kartta, johon on merkitty joitakin Tšukotkan tärkeistä asutuksista. Karttaan piirretyt porot merkitsevät suurinpiirtein nykyisen Tšuktšien autonomisen piirikunnan rajaa. Markovo, Anadyrinlahti, Itäniemi ja "Pohjoisniemi" eli Cape Schmidt (Mys Shmidta) ovat koiriemme historian kannalta tärkeitä alueita.

Joka tapauksessa voidaan sanoa, että koiran ja ihmisen yhteiselämällä Siperiassa on vuosituhansien perinteet. Puhuttaessa näistä koirista ei varsinaisesti puhuta siperianhuskysta, koska muut kuin siperialaiset koirakannat ovat vaikuttaneet rodun kehitykseen Alaskassa. Mieluummin puhunkin rodun siperialaisista esi-isistä tässä osuudessa, joka käsittelee rodun "esihistoriaa" eli aikaa ennen siperianhuskyna tuntemamme koiran rekisteröintiä.

ALTA LUMEN JA JÄÄN: TŠUKOTKALAINEN REKIKOIRA

On kiistatonta, että siperianhuskyn juuret ovat syvällä Tšukotkan ikiroudassa. Tšukotkan arvellaan olleen asuttu noin 7000 vuoden ajan, jolloin alueella ovat asuneet ensin eskimot eli Siperian jupikit ja myöhemmin myös tšuktšit ja korjakit. Siperianhuskyn kannalta mielenkiintoisin kansa ovat tšuktšit, jotka asuttivat laajoja alueita Tšukotkalla. Tšuktšit voidaan jakaa kahteen väestönosaan. Sana "Chauchu", jota venäläiset alkoivat käyttää kansan nimenä viittaa porotalouteen ja kauempana rannikolta elävät tšuktšit ovatkin tunnettuja poronhoidosta. Rekikoiria kasvattavat tšuktšit asuttivat rannikkoseutuja pohjoisessa ja idässä ja heitä kutsutaan nimellä "Anquallyt" eli Meri-ihmiset. Heidän koiransa olivat monipuolisia työkoiria, mutta ne olivat nimenomaan erikoistuneet rekikoiriksi.

Elinolosuhteet Beringinsalmen molemmin puolin ovat aina olleet vaikeat. Aikoinaan maasilta yhdisti mantereet ja ihmiset pääsivät helposti liikkumaan nykyisen Pohjois-Amerikan puolelle. Ei pidä unohtaa kuinka lähellä Alaskan eskimot asuivat Tšukotkaa, matka Beringinsalmen yli on lyhyt, eskimoita asui (ja asuu yhä) Beringinsalmen saarilla ja myös Tšukotkan rannikkoseudulla. Ilmasto on hyvin kylmä ja sumuinen, mutta meri tarjosi suhteellisen varman ravinnon saatavuuden ja siksi jotkut kansat pystyivät selviytymään näin vaativissa olosuhteissa. Tšuktšit kävivät kauppaa niin eskimoiden kuin poroja paimentavien Siperian kansojen kanssa.

Meritšuktšien asutukset rannikolla olivat usein rakennettu pysyvämmiksi, eikä niitä siirretty paikasta toiseen samalla tavalla kuin poroja hoitavat kansat tekevät. Tyypillinen asumus on "telttamainen" jaranga, jonka tukirakenteet ovat tehty puusta tai valaanluista ja kangasosat nahkasta. Elanto saatiin (ja saadaan paikoin yhä) pääosin merestä; tšuktšit kalastivat ja metsästivät perinteisesti mm. hylkeitä ja valaita. Siperianhuskyn esi-isien päätehtävänä oli kuljettaa kylän miehiä kalastus- ja metsästysretkille ja tuoda heidät saaliineen takaisin leiriin ja sitten kotiin. Metsästysretkillä koirat olivat apuna myös saaliin ajamisessa. Kulkeminen edes koiravaljakon avulla ei ollut helppoa. Valjakot liikkuivat usein ihmisen kävelyvauhtia ja koiria valjastettiin reen eteen kuorman painon mukaan. Ihmiset auttoivat koiria vetämällä ja työntämällä kuormaa, ja kun reitti oli jäänyt lumen alle, saattoi ihminen kulkea edellä ja raivata tietä koirille lumikenkien avulla. Toisinaan voimakkaat tuulet olivat paljastaneet kallioisen maaston ja reellä kuljettiin lumettomillakin alueilla.

Siperiassa käytettiin kevyttä nartta-mallista rekeä, jonka kyydissä ihmiset istuivat kuorman kanssa. Otollisissa olosuhteissa valjakot kulkivat pitkiä matkoja hyvinkin nopeasti ja pitkillä metsästysretkillä kuormana kulki pienemmät siirrettävät jarangat, joissa pystyi yöpymään matkan varrella. Rekikoirilla mitattiin ihmisten varallisuus, jolloin köyhemmällä oli vain pari koiraa. Varakkailla oli paljon koiria ja hyvät työkoirat olivat erittäin arvostettuja ja arvokkaita. Tšuktsit elivät hyvin tiiviissä yhteisöissä, joissa oli kohteliasta jakaa kaikki varallisuus ja pitää huolta heikommassa asemassa olevista. Koirien oli pystyttävä työskentelemään myös vieraassa valjakossa vieraiden koirien kanssa kun valjakoita yhdistettiin isoiksi, jopa yli kymmenen koiran valjakoiksi.

Koirilla täytyi olla myös hyvä motivaatio työskennellä yksin tai pareittain esim. kun saalista kuljetettiin takaisin reelle. Siperianhuskyn esi-isät eivät tuolloinkaan olleet mitään tottelevaisuusvalioita! Taitavat ajajat saivat valjakon toimimaan kuin ajatus ja luotettavat johtajakoirat olivat kullanarvoisia. Toissaalta valjakon päästyä esim. poron jäljelle sitä saattoi olla mahdotonta pysäyttää ja koirat olivat usein törmäyskurssilla porojen kanssa. Siperiassa koiria ohjattiin suullisin käskyin, mutta eroja eri kansojen välillä on tässäkin asiassa ja jotkut kohtelivat koiriaan melko julmasti.

Tämä kuva on 1880-luvulla julkaistusta kirjasta ja kuvaa kamtšatkalaisia valjakoita. Tekstin mukaan koirat pystyivät juoksemaan kevyttä kuormaa vetäen 80 km päivässä viikon tai enemmänkin ja niiden tiedettiin matkanneen lepäämättä yli 160 km matkan. Valjakoissa oli 3-21 koiraa. Tavallisten koirien hinta oli 5-10 $, hyvät johtajat 40-50 $ (nykyrahassa 100-200 $ ja 1000-1200 $). Koirat ruokittiin kalalla. Niillä täytyi olla taitava ajaja tai saatettiin päätyä kuvan kaltaisiin tilanteisiin.

Sakari Pälsi oli suomalainen tutkimusmatkailija, kansantieteilijä ja kirjailija. Hän matkusti Koillis-Siperiassa 1917-1919 ja kirjoitti tuosta matkasta kaksi kirjaa: Arktisia kuvia ja Pohjankävijän päiväkirjasta. Nämä lainaukset ovat jälkimmäisestä ja kuvaavat arkea tšuktsien rekikoirien kanssa. Pälsin kirja on erinomainen matkapäiväkirja ja kuvailee hyvin myös Koillis-Siperian kansojen elämää.

"Koiran äly on se kallisarvoinen ominaisuus, joka tekee tämän kotieläimen niin hyödylliseksi pohjoisessa asuvalle ihmiselle. Ajaja voi aina vedota siihen, päästen hyvään yhteistoimintaan valjakon kanssa. Niin villejä kuin ovatkin arktiset työkoirat, ymmärtävät ne mainiosti ajajan tarkoituksen ja osaavat myöskin ratkaisevalla hetkellä toimia omin päin. Meidän johtajakoiramme löysi hyvin tien, jonka tuisku oli ajanut umpeen, ja kiskoi sille toverinsa, useinkin näiden tahtoa ja ajomiehen käskyjä vastaan. Sopivalla koulutuksella voipi koiravaljakon opettaa aivan ihmeelliseksi. Muutamalla etevällä koiramiehellä Kamtšhatkan laakson yläkylissä on ihanteellinen valjakko. Mies komentaa: valmiit, mars, oikeaan, vasempaan, hiljaa eteenpäin, seis ja koirat tottelevat täsmällisesti. Ja kun kuuluu käsky tien sivuun, tietävät ne olevan ajan toimittaa omia tarpeellisia tehtäviään ja kykkivä kauniisti hangessa hännät kippurassa."

"Laiskanpäivillä. Koirat juoksivat huonosti. Ne olivat yöpaikassa syöneet outoa ruokaa, hapanta kalaa, ja tämä väkevä ravinto antoi niille vatsataudin. Tavan takaa joku niistä pysähtyi tienpuoleen yksityisiä asioitansa hoitamaa seisauttaen valjakon. Mužik, iso, puhdasverinen koira, kävi niin heikoksi, että se oli päästettävä valjaista ja otettava rekeen. Se ei kuitenkaan tyytynyt sairastamaan herroiksi, vaan pyrki pois henkensä edestä. Sidottuamme sen hihnalla kiinni narttaan se oli kuristaa itsensä siteisiin. Kun koetimme käsin pidellä sitä, se raivostui puremaan. Ei ole ensinnäkään helppoa hallita teutaroivaa vetokoiraa, jolle työ on antanut vallan toiset voimat kuin sen laiskottelevilla ja urheilevilla eteläisillä veljillä on. Mužikin kaula pyörähteli käsissäni puupölkyn lailla, antamatta perään kovimmallekaan puristukselle. Sairas huusi täyttä kurkkua, eikä kuristus sitä suinkaan vaientanut. Ajatellakin sellaista vääryyttä, että toiset voivat juosta sisunsa perästä Mužikin istuessa nartassa!

Pannessamme koiran valjaisiin kävivät toiset sen kimppuun. Niiden kiukku ei liene johtunut kateudesta, vaan se oli samaa pedonluontoa, mikä saattaa ne susien tavoin syömään sairaat toverinsa. Kapteeni yksin, ketunkarvainen johtajakoira, säilytti mielenmalttinsa ja kurintottumuksensa, mitkä ominaisuudet olivat sen kohottaneet vastuunalaiseen asemaansa. Se pysähtyi ja pitkässä yksinpuhelussa haukkumalla haukkui pataluhaksi ensin heikkovatsaisen toverinsa, sitten turmiollisen happaman kalan ja lopuksi isäntänsä, joka oli antanut sellaista matkaevääksi sopimatonta ruokaa."

ARKEA JA JUHLAA

Kun miehet palasivat koirineen kotiin, ei koiria jätetty oman onnensa nojaan, vaan kylän naiset ruokkivat ne ja pitivät niistä hyvää huolta. Erään legendan mukaan naiset jopa imettivät koiranpentuja. Naiset huolehtivat myös narttujen ja pentujen hoidosta. Parhaat johtajakoirat saivat liikkua vapaana ja astua narttuja, muut urokset kastroitiin (arvellaan, että nykyäänkin 90 % kannasta on steriloituja). Kastroinnin takia koiria pystyttiin pitämään suurissakin laumoissa ilman tappeluita. Nartut olivat pienemmän kokonsa ja juoksuaikojen takia huonompia rekikoiria ja eloon jäävät nartut valittiin jo aivan pienten pentujen joukosta. Rekikoirat liitettiin arjen askareiden lisäksi myös uskonnollisiin menoihin.

Siperialaisten koirien valjakko Itäniemessä Tšukotkalla matkalla jään yli laivaan. Kuva on vuodelta 1926.

Tšuktšit uskoivat animismiin ja harjoittivat shamanismia. He uskoivat, että kaikella niin ihmisillä, eläimillä, kasveilla kuin elottomillakin esineillä ja objekteilla oli sielu. Yliluonnollisia "henkiä" kutsuttiin nimellä vairgit ja hyvät henget olivat taaronyo vairgit. Hyvät henget elivät eri suunnissa, joiden keskeisin hyvä henki oli keskipäivä, aurinko ja pohjantähti. Illan suuntia kutsuttiin "Pimeydeksi". Maan henget saattoivat olla hyviä tai pahoja kelet-henkiä, jotka aiheuttivat osan sairauksista ja metsästivät ihmisiä syödäkseen heidän lihaa. Eläimistä mm. susi ja miekkavalas edustivat näitä pahoja henkiä, mutta ne olivat uskomuksissa liioitellun hirviömäisiä olentoja. Esimerkiksi kuun uskottiin olevan yksi kelet-henki ja jos erehtyi tuijottelemaan kuuta liian pitkäksi aikaa se saattoi käyttää suopunkiaan ja napata ihmisiä luokseen. Tšuktsit uskoivat mm. terykyksi kutsuttuihin ihmissusiin, jotka olivat arktisille lakeuksille kadonneita ihmisiä, jotka olivat kasvattaneet ensin suden turkin ja lopulta muuttuneen kokonaan ihmissusiksi. Koirat liittyivät moniin uskomuksiin, mm. auringon uskottiin olevan kullanhohtoisella koiravaljakolla ajava henki.

Yksi yleisin uskomus Beringinsalmen rannoilta on, että koirat vartioivat portteja kuolemanjälkeiseen paratiisiin. Sinne oli turha yrittää, jos oli elämänsä aikana kohdellut koiria huonosti. Toissaalta koiria saatettiin uhrata uskonnollisissa menoissa ja jotkut kansat myös söivät koiranlihaa. Elinolosuhteet olivat joskus niin vaikeita, että pysyäkseen hengissä myös tšuktsien oli syötävä koiranlihaa. Sanottiinkin, että vaikeina aikoina ensin syötiin vaatteet (kaikki nahkasta valmistettu), sitten koirat ja lopuksi vainajat. Hautausmenoissa vainajat jätettiin tundralle, jolloin eläimet hävittivät ruumiit, eikä ollut epätavallista tavata ihmisen kalloa järsivä koira. Tšuktsit myös uhrasivat koiria, vaikkakin se oli harvinaista. Jo pienistä pennuista saatettiin valita tietty valkoinen koira, joka uhrattiin hyville hengille, mustia koiria uhrattiin pahoille hengille. Osa rituaaleista on yhä käytössä, esim. valaanpyytäjät tarjoavat saaliille yhä makeaa vettä juotavaksi.

Jarangoissa oli erillinen huone eli polog, missä ihmiset nukkuivat ja jota oli helpompi pitää lämpimänä. Lämpiminä öinä koirat nukkuivat ulkona ja koirille oli tilaa myös kodin eteis-osassa, jossa saattoi olla erityisesti koirille eristetty alue. Erittäin kylminä aikoina koirat otettiin sisälle ihmisten viereen nukkumaan ja ruumiinlämmöllään ja pehmeällä turkillaan ne lämmittivät nukkujia. Koirat olivat todella ystävällisiä ja lempeitä, ne olivat tärkeitä ihmisille ja ne saivat leikkiä lasten kanssa ja toimia jopa lastenvahteina. Koirat saivat kulkea sisätiloissa ja mm. koirien irtokarvasta muodostui pitkän ajan kuluessa pehmeä ja lämpimän tuntuinen "matto" jarangan pohjalle (siinäpä sisustusidea siperianhuskykoteihin)! Pennut liikkuivat vapaana ja koirat oli koulutettu tavoille, tietenkin myös sisäsiisteiksi.

Sakari Pälsi kertoo siperialaisten koirien pidosta (tässä puhutaan eveeneistä ja heidän koiristaan):

"Tässä jurtassa ei tarvinnutkaan paljon kysellä, näin siellä muutenkin mukavia asioita. Alusta alkaen oli helppo huomata se läheinen suhde, mikä vallitsi asukkaiden ja heidän kotieläintensä välillä. Jurtta oli täynnä kaikenikäisiä koiria, jotka kulkivat esteettä ulos ja sisään sekä asettuivat mielensä mukaan milloin minnekin. Vaikka koiranpenikat valitsivat makuusijansa välistä hyvinkin nenäkkäästi, en huomannut lamuuttien niille tiuskivan, vielä vähemmän niitä pahoinpitelevän.

Suuri sopu ihmisten ja eläinten välillä saattoi ilmetä varsin kauniisti. Nuoren vaimon imettäessä lastansa ruokki koiranarttu pentujaan hänen jaloissaan, minkä lisäksi ympärillä makaili, maleksi ja leikitteli kymmenkunta muuta haukkuvaa nelijalkaista. Toisaalta koiranpentu laskeutui makaavan pikkutytön viereen, tunkien kuononsa nukkuvan kainaloon. Olipa rumaa nähdä vierailevan kamsthadaalien tuuppivan ja potkien näitä hyvin pidettyjä eläimiä, jotka eivät voineet käsittää moista kohtelua. Talonväki pysyi vaiti vieraiden komennon aikana, mutta perästäpäin vanha ukko ja tyttö hyväilivät loukattuja elikoita. Kovuus heidän puoleltaan tuli esiin vain silloin kun pennut koettivat omin luvin siepata syötävää; varkaus oli kielletty."

Talvisin kun koirat eivät olleet töissä, ne sidottiin kiinni ja vain harvat kastroimattomat urokset saivat vaeltaa vapaana. Reet nostettiin koirilta turvaan korkeille telineille, etteivät ne söisi reen nahkaosia. Koirat myös vartioivat asumuksia ja ilmoittivat vaaran uhatessa. Mitään "turhan haukkujia" koirat eivät kuitenkaan olleet, eikä niillä ollut vieraita ihmisiä kohtaan sen suurempia epäluuloisuuksia. Jääkarhut ovat arktisilla alueilla kuitenkin todellinen vaara ja niiden tiedetään metsästävän myös ihmisiä. Koirat suojelivat ihmisiä ilmoittamalla jääkarhuista, jotka saattoivat tulla sisälle asti hakemaan ravintoa. Kesäisin koirat päästettiin vapaiksi metsästämään laumoissa (nykyäänkin siperianhuskylta löytyy metsästysvaistoa, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että huskyt saisivat raadella eläimiä, ihmisiä tai toisia koiria). Lumen tullessa maahan ja saaliin käydessä niukaksi, koirat palasivat takaisin kylään.

Kesällä rekikoiria käytettiin myös "venekoirina" sekä Siperiassa että Alaskassa. Koirat valjastettiin pitkään köyteen ja ne vetivät venettä tasaista rantaa pitkin kun ihmiset veneessä pitivät sauvomalla ja peräsimen avulla veneen tarpeeksi kaukana rannasta.

1600-luvulla venäläiset valtasivat uusia alueita Siperiasta ja monet kansat jäivät Venäjän vallan alle. Kasakat mainitsivat tšuktšit ensimmäisen kerran 1640-luvulla ja Dezhnyov perusti tutkimusmatkallaan tukikohdan Anadyrille, lähelle nykyistä Markovoa. Yrityksistä huolimatta alkuperäiskansoja ei saatu alistettua ja tutkikohta hylättiin vaikeiden olosuhteiden takia. Tšuktšeilla oli voimakas kulttuuri-identiteetti ja ainoastaan he pystyivät mainittavaan vastarintaan venäläisiä joukkoja vastaan. Rekikoiriensa ansiosta tšuktšit olivat niin sopeutuneita elämään arktisissa oloissa, että he saattoivat pakata koko omaisuutensa koirarekeen ja kadota lumimyrskyyn venäläisten joukkojen koskaan löytämättä heitä. 1700-luvun alkupuolella Vitus Bering tutki aluetta ja jälleen tarkoitus alistaa tšuktšit tsaarin vallan alle epäonnistui. Myöhempiä valloitusyrityksiä tehtiin myös jo aiemmin alistettujen jukagirien ja korjakkien avulla, aina epäonnistuen. Siperianhuskyn esi-isillä saattoikin olla suuri vaikutus siihen, miksi tšuktšit olivat ainoa kansa, jolle lopulta myönnettiin keisarin päätöksestä täydellinen itsenäisyys!

Louis Chorisin maalaus vuodelta 1816 esittää tšuktšiperhettä Beringinsalmen rannalla. Taustalla on kuvattu perinteisiä jaranga-asumuksia. Tšuktšinaisille tehtiin tatuointeja kasvoihin jo hyvin nuorena.

Tšuktšit pitivät itsenäisyyttään ja kulttuuriaan suuressa arvossa ja he halusivat myös säilyttää koirakantansa erillisenä muista populaatioista. Poroja paimentavilla naapurikansoilla ei ollut paimenkoiria ja kun suurin osa koirista oli kastroituja ei vierasta perimää juurikaan päässyt sekoittumaan eristyneisiin koirakantoihin.

1820-luvulta lähtien alueelle saapui paljon väkeä muualta (amerikkalaiset, britit, norjalaiset jne.) lähinnä turkiskaupan ja -metsästyksen takia. Paikoin resurssit eivät enää riittäneet alkuperäiskansoille kun länsimaalaiset tuhosivat mm. kokonaisia valaskantoja valaanrasvan ja -luiden takia. 1867 USA osti Alaskan ja amerikkalaisia saapui Tšukotkalle yhä enemmän. Monissa matkapäiväkirjoissa on kuvauksia tšuktšeista ja heidän erikoislaatuisista koiristaan. Venäläisten ja amerikkalaisten käydessä kauppaa alueella myös valjakoiden kulkemat matkat pidentyivät ja kuljetusten tuli olla entistä nopeampia. Kysyntä rekikoirista kasvoi valtavasti, mutta koiramäärät rannikkoalueilla pysyivät maltillisina. Siksi koiria tuotiin Kolyma- ja Anadyr-jokien alueilta, mutta nämä koirat eivät olleet yhtä hyvin sopeutuneita rannikon vaativiin olosuhteisiin. Kultaryntäyksen takia Alaskassa oli suuri kysyntä rekikoirista ja tiettävästi ensimmäiset rekikoirat Tšukotkalta vietiin Alaskaan vuonna 1908.

Sana näistä pienistä, sopeutuvaisista, kestävistä ja nopeista rekikoirista oli kulkeutunut uuteen maailmaan.