siperianhusky.net

Siperiankoira uudella mantereella

Siperialaiset rekikoirat saavuttivat mainetta uudella mantereella Pohjois-Amerikassa vasta 1900-luvun alkupuolella. Rotu, johon nykyinen siperianhusky perustuu oli ollut olemassa jo vuosisatojen ajan ja siperialaisten koirien sukulaisia oli levinnyt myös Alaskan puolelle. Tuonteja alettiin kuitenkin dokumentoimaan vasta 1900-luvulla. Kului yli kaksi vuosikymmentä ennen kuin siperialaiset koirat rekisteröitiin USA:ssa nimellä the Siberian Husky.

ALYESKA, MATKA YLI BERINGINSALMEN

Kun länsimaalaiset olivat tulleet ja vallanneet viimeisiäkin erämaita ja kun alkuperäinen pohjoinen kulttuuri alkoi hiljalleen katoamaan, myös paikallisista rekikoirista kiinnostuttiin. Siperialaiset koirat olivat jo pitkään olleet tuttuja matkakertomusten sivuilta ja Siperiassa kauppaa käyvien tarinoista. Niiden kykyjä työkoirina kehuttiin ja moni julisti rannikkoalueiden rekikoirat maailman parhaimmiksi. Koirat olivat kestäviä, helppoja käsitellä ja uskomattoman sisukkaita työskentelijöitä. Jos joitakin yksittäisiä koiria ja valjakoita oli ollut Alaskassa jo 1800-luvulla tai kenties aiemminkin, varsinaista jalostustyötä ei vielä tehty.

Alaska on alueen alkuperäiskansojen kielestä johdettu sana ja aleuttien sana Alyeska merkitsee suurta maata. Alueen länsimaalainen historia on verrattain lyhyt. Joidenkin arvioiden mukaan ensimmäinen siirtokunta perustettiin 1600-luvulla, mutta vasta 1700-luvulla useammat tutkimusmatkailijat päätyivät Alaskan rannikkoalueille ja ensimmäinen pysyvä siirtokunta perustettiin. Venäjän kolonisaatio ei koskaan yltänyt koko alueen kattavaksi ja vuonna 1867 USA osti Alaskan. Tuohon aikaan alue ei ollut kovin kiinnostava, siellä harjoitettiin lähinnä turkiseläinten metsästystä. Alkuperäiskansoilla oli ollut rekikoiria "aikojen alusta asti", eli kenties koirat kulkivat ihmisten mukana Siperiasta Alaskaan. Ne olivat siis samaa kantaa, mutta niitä oli jo hyvän aikaa jalostettu hieman erilaista käyttöä varten.

Klondiken (Yukon, Kanada) kultaryntäys alkoi vuonna 1896 ja yhtäkkiä Alaskan merkitys alkoi paljastua. Kultakuume veti väkeä Alaskaan ensimmäisen kerran 1890-luvulla, jolloin tuhansia ihmisiä saapui alueelle Klondiken läheisyyteen. Alueella oli suuri kysyntä rekikoirista ja töissä käytettiin niin alkuperäiskansojen malamuutti- ja eskimokoiria kuin myös eurooppalaisia rotuja ja näiden risteytyksiä. Alaskasta kultaa löytyi ensi kerran vuonna 1898 ja kymmenen vuotta myöhemmin ensimmäiset siperialaiset koirat tuotettiin Alaskaan.

Kuvassa Ramsayn Tšukotkalta 1909 tuottamia koiria. Kuvan valjakko tuli toiseksi vuoden 1910
All Alaska Sweepstakesissa. Ramsay ajoi itse ko. valjakkoa (Janis Ingve Collection).

ALL ALASKA SWEEPSTAKES - REKIKOIRIEN TESTI

Tuohon aikaan Nome oli täynnä erilaisia koiria ja valjakoita. Jokainen väitti omaa työvaljakkoaan nopeimmaksi, kestävimmäksi ja kaikin puolin muita paremmaksi. Tästä tuli ajajien vakiokeskustelunaihe ja valjakoiden saavutuksia usein liioiteltiin. Riitojen välttämiseksi täytyi järjestää kilpailu, jonka reitti kulkisi läpi vaikeiden maastojen ja jossa kävisi ilmi valjakon kyvyt niin voiman, nopeuden kuin kestävyydenkin suhteen. Nomessa tunnettu valjakkoajaja Scotty Allan perusti yhdessä paikallisen lakimiehen Albert Finkin kanssa Nomeen tarkkasääntöisen kilpailuorganisaation; Nomen Kennel Clubin. Kilpailureitti kulki yli 650 km matkan Nomesta Candleen, sisältäen vuoristoa, jäätyneitä jokia, metsää, avointa tundraa ja meren jäätä. Ensimmäinen kilpailu ajettiin huhtikuussa vuonna 1908 ja voittajana maaliin selviytyi Albert Finkin valjakko John Hegnessin ajamana. Kilpailu keräsi valtavat määrät vedonlyöjiä ja kilpailun menestyksen vuoksi siitä päätettiin tehdä vuosittainen tapahtuma.

Ensimmäisessä kuvassa Scotty Allan ja johtajakoira Baldy Of Nome (William W. and Neeta Tobey Sale Photograph Collection, 1905-1912. ASL-PCA-384). Toisessa kuvassa Allanin valjakon koiria, huomaa koko ja vahva luusto (Dr. Daniel S. Neuman. Photographs, 1911-1920. ASL-PCA-307). Palkinto on All Alaska Sweepstakesista 1909 (Nome dog mushing photographs, UAF-1984-192-69). Valjakkokuvassa 1900-luvun alun rekikoiria, viimeisessä kuvassa rekikoira kesäkäytössä, Seward Alaska (public domain).

Yllä olevassa kuvassa on vuoden 1908 voittajavaljakko. Takana näkyy isoja, arktisia malamuuttityyppisiä koiria ja kärjessä eurooppalaisten rotujen risteytyksiä (esim. bernhardinkoira oli suosittu). AMRC. John Urban Collection, ID: AMRC-b64-1-321.

Kuvassa Allanin vuoden 1909 voittajakoiria, nuori Baldy johdossa.
(John Zug Album, UAF-1980-68-251).

Syksyllä 1908 Alaskan rannoille oli saapunut laiva, jonka kalliina lastina oli Siperiasta tuotettu kymmenen koiran valjakko. Venäläisellä turkiskauppiaalla William Goosakilla oli vankka kokemus siperialaisista rekikoirsta. Kenties hän oli seurannut ensimmäistä AAS-kilpailua ja pohtinut tietävänsä mistä löytyy vielä parempia rekikoiria. Hän tuotti koirat Tšukotkalta Anadyr-lahden alueelta, eli ensimmäiset ja suuren vaikutuksen tehneet siperialaiset rekikoirat olivat tšuktšikoiria. Tšuktšikoirilla oli erinomainen maine ja ne pääsivät näyttämään kykynsä All Alaska Sweepstakesissa 1909. Goosak sai houkuteltua valjakolle ajajan, vaikka paikalliset eivät uskoneet siperialaisten kykyihin. Koiria kutsuttiin siperialaisiksi rotiksi sillä verrattuna isoihin ja vahvoihin paikallisiin koiriin ne olivat pieniä ja hyvin matalaraajaisia. Kävikin niin, että lumimyrsky keskeytti lähes kaikkien valjakoiden etenemisen ja vain kolme tiimiä pääsi maaliin asti. Ensimmäisen ja toisen sijan veivät Scotty Allanin valjakot ja pienet siperialaiset ravasivat maaliin viimeisenä. Paremmalla strategialla siperialaisvaljakko olisi voinut kilpailla voitosta ja tšuktšikoirat tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Goosak myi koirat paikalliselle turkiskauppiaalle Charlie Madsenille ja palasi itse takaisin Venäjälle. Madsen oli saapunut Alaskaan vain vuosia aikaisemmin kultalöytöjen takia, mutta oli siirtynyt käymään turkiskauppaa Alaskan ja Tšukotkan välillä. Madsen on kertonut, että Goosakin Siperiasta tuottamat koirat olivat steriloituja, lempeitä ja ne pystyttiin mm. ruokkimaan yhdessä ilman tappeluita (huom! steriloinnin takia). Valjakosta on olemassa ainakin yksi valokuva (Norris collection).

Kuvissa Johnsonin ja Ramsayn tuottamia koiria. Henkilöt kuvissa: ensimmäisenä John Johnson ja vuoden 1910 johtajakoirat Kolma (Kolyma) ja Sandy. Toisena Fox Ramsay ja siperialaisia koiria (Johnson: Lomen Brothers, Glenbow Archives ND-1-1060, Ramsayn kuva vanhasta sanomalehdestä, muut Janis Ingve, Candace Waugaman Collection).

KIINNOSTUS SIPERIANKOIRIIN HERÄÄ

Nuori skotlantilaista aatelissukua oleva Fox Maule Ramsay oli saapunut perheensä mukana Alaskaan heidän sijoitettua kaivostoimintaan. Ramsay osallistui vuoden 1909 kilpailuun huonolla menestyksellä ja kiinnostui siperialaisista koirista niin paljon, että matkusti Siperiaan heti samana kesänä. Hän matkusti Anadyr-jokea pitkin sisämaahan Markovo-nimiseen asutuskeskukseen, mistä hän osti suuren määrän rekikoiria. Alaska-Tšukotka-kauppasuhteistaan tunnettu Olaf Swenson oli kerännyt jo talvella 1908-1909 Tšukotkan alueelta parhaita koiria, mitä käsiinsä sai. Näiden koirien rodusta kiistellään yhä, eikä ole varmaa tietoa siitäkään kuinka monta koiraa Ramsay tuotti (40-70). Fakta on, että Markovo sijaitsee Tšukotkan alueella, ei Kamtšatkan aluepiirissä. Alueella asui lähekkäin tšuktšeja, eveenejä ja korjakkeja, jotka kaikki käyttivät rekikoiria ja joilla kaikilla oli yhtä hyvä syy olla koirineen Markovossa juuri tuolloin. Syistä, joita ei tunneta Ramsay kuitenkin valitsi suuren joukon koiria, joita Swenson oli edellisenä talvena hankkinut. Ilmeisesti myös Goosak oli vielä kuvioissa ja tuotti samassa seurueessa koiria Nomeen. Toinen tuontierä Tšukotkalta tuotettuja koiria saapui Alaskaan vuonna 1909.

Fox Maule Ramsay ja hänen Markovosta tuottamia koiria. Tämä valjakko tuli toiseksi vuoden 1910 All Alaska Sweepstakesissa. Koirien tyyppi on täsmälleen sama kuin Goosakin tuomissa koirissa, osa voisi jopa olla samoja koiria. (John Urban Collection, AMRC-b64-1-249).

Alaskassa siperialaiset koirat työskentelivät kaivoksilla kuljettaen siellä tarvittavaa tavaraa talvella reessä ja kesällä raiteita pitkin. Seuraavana vuonna 1910 Ramsay ilmoitti kilpailuun kolme siperialaisista koirista koottua valjakkoa. Hän ajoi itse yhtä valjakkoa ja kahta muuta valjakkoa, jotka oli ilmoitettu hänen setänsä nimissä, ajoivat John "Ironman" Johnson ja Charles Johnson (eivät sukua keskenään). Oli suuri ihme kun siperialaiset valjakot sijoittuivat vuoden 1910 All Alaska Sweepstakesissa ensimmäiseksi, toiseksi ja neljänneksi. John Johnson toimi voittajavaljakon ajajana, johtajakoiranaan Kolyma (viereisessä kuvassa, joskus kirjoitettu myös Kolma) ja valjakko teki rikkomattoman ennätyksen 74 tuntia, 14 minuuttia ja 20 sekuntia n. 660 km matkalla. Ramsay itse sijoittui toiseksi voittaen suuresti harmistuneen Scotty Allanin neljällätoista minuutilla.

Ennen paluutaan Skotlantiin Ramsay luovutti koirat John Johnsonille. Osa koirista myytiin yksityishenkilöille Nomen alueelle, mutta suurin osa pysyi Johnsonin ja hänen kumppaninsa Mike Cooneyn omistuksessa. Siperialaiset koirat olivat tulleet jäädäkseen.

SIPERIALAISTEN ALKUVUOSIKYMMENET ALASKASSA

Jälleen seuraavana vuonna 1911 Siperiasta tuotettiin lisää koiria. Siperialaisvaljakolla kilpailun voittanut John Johnson tuotti Tšukotkan Itäniemen alueelta 14 rekikoiraa. Nämä koirat olivat rodultaan tšuktšikoiria (huom! nykyään rekisteröidään RKF:ssa nimellä Chukotka Sleddog). Charles Johnsonin ajama siperialaisvaljakko sijoittui kolmanneksi vuoden 1911 All Alaska Sweepstakesissa.

Kevättalvella 1913 turkiskauppias Max Gottschalk matkusti koiravaljakolla Itäniemestä Beringinsalmen yli Nomeen. Vaikka salmi ei yleensä ole jäässä, Gottschalk onnistui pääsemään perille 16 tšuktšikoiran valjakolla. Tuona talvena 1913-1914 Victor Andersen osti kaksi Beringinsalmen ylittänyttä koiraa. Ne olivat narttu Dolly ja uros Happy. Andersen osti myös toisen koiran nimeltä Nellie, jonka sanottiin olevan tuotettu Siperiasta. Se oli ilmeisesti Madsenin tuottama koira, jonka hän oli ostanut tšuktšeilta Anadyr-joen suulta.

Vieressä oikealla: John Johnson ja AAS-voittajavaljakon johtajakoirat 1914 "Kolima ja Jolte".
Lomen Brothers, Glenbow Archives ND-1-979.

Suuripiirteinen kartta kuvaa koiriemme historian kannalta tärkeitä paikkoja. Koira-symbolit kuvaavat alueita, mistä siperialaisia koiria tuotettiin Alaskaan. Oranssit symbolit kertovat siitä, että koirat olivat mitä suurimmalla todennäköisyydellä tšuktšikoiria. Sinisellä symbolilla merkityissä paikoissa oli myös muiden kansojen koiria. Petropavlovskista tuotuja koiria ei koskaan käytetty jalostukseen.

Seuraavaksi kuvioihin astui myöhemmin ehkä kaikkien aikojen tunnetuin valjakkoajaja ja siperianhusky-rodun "isä" Leonhard Seppala. Seppala, joka oli myös suomalaista sukujuurta, oli kotoisin norjalaisesta kalastajakylästä ja sattumien kautta perhetuttava sai houkuteltua hänet Pohjois-Amerikkaan. Seppala aloitti treenaamaan siperialaisia Pioneer Mining Company työnantajalleen, perhetuttavalleen, joka sattui olemaan Jafet Lindeberg. Lindeberg oli yksi niistä kolmesta ruotsalaisesta, jotka ensimmäisenä löysivät kultaa Alaskasta ja hän oli yksi Nomen kaupungin perustajista. Seppala itse ei siis ajautunut rekikoirien pariin kilpailuiden kautta. Kuten Alaskassa yleistä oli, koiria käytettiin työkoirina kuljetus- ja tutkimusmatkoilla ja niin myös Seppala oli tähän asti ajanut vain kuljetusvaljakoita.

Valjakkokuvissa Johnsonin tuottamia siperialaisia koiria, jotka juoksivat All Alaska Sweepstakesissa. Luppakorvainen koira on Matte, joka oli yksi Seppalan suosikeista. Se juoksi seerumivaljakossa ja oli usein mukana Seppalan kilpavaljakoissa. Oikeanpuoleisessa kuvassa on Seppalan Nellie (huom. kuvassa kesäturkissa), joka oli ilmeisesti tšuktšikoira, jonka Andersen osti Madsenilta. Se juoksi Seppalan AAS-valjakossa, mutta siitä tuli perheen lemmikkikoira ja se on yksi siperianhuskyn kantakoirista. (Janis Ingve, Candace Waugaman Collection).

Seppala oli ensimmäisen kerran tekemisissä siperialaisten koirien kanssa vuonna 1913 kun hän sai tehtäväkseen treenata n. 15 koiraa, narttuja ja pentuja, jotka Lindeberg, Anderson, Seppala jne. olivat keränneet alueelta. Heidän oli tarkoitus esitellä treenatut koirat seuraavana vuonna Roald Amundsenille, jotta tämä käyttäisi niitä pohjoisnavan retkikunnassaan. Andersen hankki nartun nimeltä Nellie, jonka sanottiin tulleen Siperiasta turkiskauppiaan matkassa (mahdollisesti Madsenin, joka oli tuottanut tšuktšikoiranartun Nomeen). Syksyllä 1913 Seppala sai ensikosketuksen siperialaisiin koiriin ja ihastui niihin välittömästi. Kaikki hankitut koirat eivät välttämättä olleet siperialaisia ja mukana oli myös malamuuttiristeytyksiä, kenties puhtaita malamuuttejakin. Osa koirista oli Ramsayn tuontien jälkeläisiä. Amundsenin matka kuitenkin peruuntui.

Seppala työskenteli Pioneer Mining Companylle ja asui sen mailla Little Creekissä ja työskenteli sen kaivauksilla. Koirat jäivät Seppalan haltuun ja hän aloitti jalostusohjelman näillä koirilla, osasta tuli merkittäviä siperianhuskyn kantakoiria (mm. nartut Nellie ja Dolly). Seppala oli ajanut lyhyemmän kilpailun jo aikaisemmin, mutta vuonna 1914 hän päätti osallistua All Alaska Sweepstakesiin. Johtajakoira oli malamuuttiristeytys Suggen, vahva työkoira, mutta muut koirat olivat kovin nuoria. Seppala eksyi ja koirat saivat vammoja, mikä johti kilpailun keskeytymiseen Seppalan osalta (Johnson voitti jälleen).

Seuraava tuontierä siperialaisia koiria tuotiin vuonna 1914. Seppala tuotti Petropavlovskista Kamtšatkalta 8 koiraa. Näillä koirilla ei ollut jalostuksellista merkitystä, sillä suurin osa niistä oli kastroituja, eikä niitä käytetty koskaan jalostukseen. Vuonna 1915 koirat olivat paremmassa kunnossa, hyvin treenattuja ja Seppala voitti All Alaska Sweepstakesin. Voitto tuli myös seuraavina vuosina 1916 ja 1917, jotka olivatkin viimeiset vuodet kun kilpailu järjestettiin. Tuohon aikaan Seppalan tunnettuja koiria olivat Suggenin lisäksi pidempikarvainen ja töpöhäntäinen johtajakoira Russky (Petropavlovskista, Kamtshatkalla koirien hännät usein typistettiin), sekä sinisilmäinen Scotty, myöskin johtajakoira.

Scotty kuvassa oikealla Jafet Lindebergin kanssa. Lomen Brothers, Glenbow Archives NC-1-667B.

Töpöhäntäiset koirat yllä ovat Russky ja nimetön (museon kuvassa "Runsky"). Russky oli Seppalan tunnettu johtajakoira, se oli tuotu Petropavlovskista 1914. Toinen koira on kuvattu Seppalan kennelissä Cape Hornissa, joten se on mitä todennäköisimmin tuotu Kamtšatkalta, missä koirien hännät oli tapana typistää. Lomen Brothers, Glenbow Archives NC-1-670.
Oikealla myöskin Cape Hornissa kuvattu koira, kuvassa koiran nimi on Liska. Se voi mahdollisesti olla Suggenin emä Liska, sillä Suggen oli puoliksi malamuutti, kuva Lomen Brothers, Glenbow Archives NC-1-673.

MAAILMANKUULUT SANKARIKOIRAT - seerumiajo

Leonhard Seppala menestyi koirillaan kilpailussa, mutta kuuluisammaksi hän tuli vuoden 1925 "seerumiajosta". Tuolloin siperiankoirista tuli maailmanlaajuisesti tunnettuja niiden pelastaessa Nomen kylän kurkkumätäepidemialta, eikä tätä tapahtumaa rodun historiassa voi ohittaa parilla kappaleella. Talvella 1925 Nomessa puhkesi kurkkumätäepidemia, joka saattoi johtaa kuolemaan niin lapsilla kuin aikuisillakin. Tuohon aikaan ainoa parannuskeino oli lääkeseerumi, mutta sitä oli vaikeaa saada keskellä kylmää talvea lumen saartamaan Nomeen. Ainoa järkevä ja varmin keino saada lääkettä oli toimittaa se koiravaljakoilla. Lääke toimitettiin junalla Nenanaan ja tiimit järjestettiin lähtemään matkaan Nenanasta ja Nomesta niin, että ne kohtaavat puolivälissä Nulatossa. Kuljettava matka oli 1084 km ja Seppalan harteilla oli pisin osuus, yli 600 km Nomesta Nulatoon ja takaisin. Vakaan kokemuksensa takia Seppala valittiin tälle pitkälle ja vaaralliselle osuudelle, jonka varrella piti ylittää Norton Sound vaarallista jäätä pitkin. Ajon aikana seerumiajo oli pääuutisena ympäri USA:aa. Arktinen myrsky eteni jo muuallekin maahan, Alaska oli ollut myrskyn takia täysin seisahduksissa, eikä siellä liikkunut kuin koiravaljakot. Myrsky toi ennätyspakkasia jopa New Yorkissa asti ja Hudson-joki jäätyi siellä.

Tammikuun 27. päivä lääke lähetettiin ensimmäiselle legille Nenanasta. Alkuperäisen suunnitelman mukaan vain yhden ajajan oli tarkoitus matkata Nulatoon ja kuljettaa lääke Seppalalle. Reitti kulki aluksi seuraavasti: Nenana-Tolovana-Manley Hot Springs- Fish Lake-Tanana-Kallands-Nine Mile Cabins-Kokrines-Ruby-Whiskey Creek-Galena-Bishop Mountain-Nulato-Kaltag-Old Woman Shelter-Unalakleet-Shaktoolik, niin että jokaisessa paikassa lääke vaihdettiin uudelle valjakolle. Valjakot kulkivat sekä yöllä, että päivällä, sillä kuljetuksia oli nopeutettu tilanteen muututtua yhä vakavammaksi. Jo ensimmäisellä legillä pakkasta oli -52 astetta, ajajan kasvoissa oli pahoja paleltumia ja ainakin kaksi valjakon koiraa kuoli myöhemmin. Myöskin legillä Nulatoon kaksi koiraa kuoli kylmyyteen.

Kuvassa kuuluisa Balto-patsas, joka pystytettiin
New Yorkin Central Parkiin vuonna 1925 lääkkeen
toimittaneiden rekikoirien ja mushereiden kunniaksi
(Jim Henderson, public domain).

Nomessa kuolemantapauksia tuli lisää ja oli päätetty nopeuttaa kuljetusta niin, ettei Seppalan tarvinnut ajaa koko matkaa Shaktoolikista Nomeen. 31. tammikuuta pakkasta oli -57 astetta ja tuulen nopeus oli kasvanut myrskyn mittoihin. Ajajan tullessa Unalakleetista Shaktoolikiin Seppala ei ollut vielä saapunut sinne ja varalla ollut ajaja Henry Ivanoff lähti kuljettamaan lääkettä Seppalaa vastaan. Tuulessa ja myrskyssä lämpötila oli laskenut -65 asteeseen ja oli lähellä ettei Seppala saanut lääkettä. Ivanoffin valjakko pääsi poron jäljelle ja koko valjakko oli sotkussa kun Seppala ajoi sen ohi matkallaan Shaktoolikiin. Viime hetkellä Seppala kuuli myrskyn läpi ajajan huutavan seerumista. Seppala ei tiennyt suunnitelman muutoksista, mutta sai onneksi lääkkeen valjakon kyytiin ja lähti paluumatkalle Nomeen. Tuona päivänä Seppala saapui Isaac's Pointiin ja valjakko oli matkannut päivän aikana yhteensä 135 km n. 13 kilometrin tuntivauhtia.

Seppalan valjakko kulki reitin vaarallisimman osuuden siis kahteen kertaan, Norton Soundin jää oli alkanut jo halkeilemaan ja myrsky oli vain voimistunut. Matkalla valjakko myös ylitti 1500 m korkuisen Little McKinleyn. Golovinissa Charlie Olsonin tiimi lähti kuljettamaan lääkettä. Samaan aikaan seerumiajo määrättiin keskeytettäväksi siksi aikaa, että myrsky laantuisi ja viesti ehdittiin lähetettää Solomoniin ja Port Safetyyn ennen kuin myrsky katkaisi kaikki viestiyhteydet. Olson saapui Bluffiin huonossa kunnossa, molemmat kädet pahoin paleltuneina. Hänen oli täytynyt pysähtyä matkalla lämmittämään koiria, myös koirat olivat kärsineet kylmyydestä saapuessaan perille.

Viimeinen valjakko oli Gunnar Kaasenin, joka työskenteli Seppalalle Little Creekissä. Kaasen odotteli aluksi myrskyn laantumista, mutta päätti kuitenkin ottaa riskin ja lähteä matkaan. Sää oli edelleen huono ja Kaasenin oli tarkoitus edetä vain suunniteltu legi Solomoniin. Kertomansa mukaan hän oli ajanut vahingossa 3 km Solomonin ohi ja oli päättänyt jatkaa matkaa. Myrsky oli niin voimakas, että Kaasenin reki kaatui ja hän kadotti lääkkeen lumeen. Paljain käsin hän kuitenkin onnistui löytämään sen, mutta joutui maksamaan virheestään saaden paleltumia käsiinsä. Toisten kertomusten mukaan myrsky oli kuitenkin jo alkanut laantua ja matkan aikana tuuli vain hieman ja näkyvyys oli hyvä. Kaasen saapui Point Safetyyn etuajassa aamuyöllä 2. helmikuuta. Seuraavan legin ajaja oli nukkumassa ja Kaasen päätti vain levätä hieman ja jatkaa sitten itse loppumatkan herättämättä toista ajajaa. On spekuloitu tekikikö Kaasen tämän tahallisesti jos hän halusi olla se, joka toi lääkkeen Nomeen. Valjakko saapui Nomeen aamulla klo 5.30, tarinan mukaan Kaasen kaatui maahan valjakon eteen ja hänen ainoat sanansa olivat kommentti valjakon johtajasta Baltosta: "Damn fine dog", helkkarin hieno koira.

Seppala oli tehnyt valtavan työn, kuten myös hänen koiransa johtajanaan Suggenin ja tšuktšikoira Dollyn poika Togo. Togo oli erinomainen rekikoira, se oli hyvin erikoislaatuinen ja se oli voittanut kilpailuita. Seppala oli lähtenyt Nomesta 20 koiran valjakolla ja jätti kenneliin 14 koiraa työkäyttöön kaivauksille. Paras koira, jonka hän jätti kenneliin oli Fox (Fritzin veli), jota oli tarkoitus käyttää johtajakoirana. Seppalan oli alunperin tarkoitus jättää koiria kyliin matkan varrelle, jotta hän voisi paluumatkalla vaihtaa levänneitä koiria valjakkoon. Seppalan seerumivaljakossa olivat ainakin Togo, Fritz, Billiken, Pete ja Scotty. Koirat Kaasenin valjakossa olivat ne, jotka Seppala oli jättänyt kaivauksille.

Kuvat vasemmalta oikealle: Kaasen ja johtajakoiransa Balto, Togo Little Creeckin mailla, Togo poseeraa lukuisten palkintojensa kanssa, Balto ja lapset, sekä viimeisessä kuvassa Togo ja Seppala (Kuvat Janis Ingve, Candace Waugaman Collection ja baltostruestory.net).

Gunnar Kaasenin valjakossa, jonka kyydissä lääke lopulta saapui Nomeen juoksi johtajana Balto (ehkä, se ei välttämättä johtanut ollenkaan sillä Fox saattoi johtaa koko matkan), myöskin Seppalan kasvatti. Balto ei ollut hienorakenteinen, eikä erityisen hyvä rekikoira ja se oli kastroitu jo hyvin nuorena. Kaasen ja Balto joutuivat julkisuuden keskelle ja heistä tuli sankareita. Seppala oli katkera Togon puolesta, joka oli seerumiajon todellinen sankari, eikä hän antanut Baltolle minkäänlaista arvoa. Balto ei ollut edes kilpaillut, mutta nyt se niitti mainetta ja kunniaa teoilla, jotka olivat keksittyjä. Kaasen ja valjakko matkustivat Kaliforniaan, missä ne osallistuivat elokuvan Winds of Chance kuvauksiin ja Seppala myi valjakon elokuvan tuotantoyhtiölle. Valjakko myytiin jälleen ja koirat lähtivät Kaasenin kanssa kiertueelle Kaliforniasta New Yorkiin ja Kanadaan. Noin 5 kuukauden jälkeen valjakon koirat myytiin jälleen ja ne palasivat Los Angelesiin, Kaasen palasi Nomeen. Uusi omistaja piti koiria näytillä surkeissa olosuhteissa vuoden ajan, kunnes Cleveland Balto Comittee osti ne. Osa koirista oli myyty kiertueen aikana ja ainakin kaksi oli kuollut Kaliforniassa. Seitsemän jäljellä olevaa koiraa pääsivät loppuelämänsä kotiin Clevelandiin Brooksiden eläintarhaan vuonna 1927. Balto kuoli eläintarhassa 14-vuotiaana vuonna 1933 ja se on nykyään täytettynä Clevelandin luonnontieteellisessä museossa.

Monet Seppalan seerumivaljakon koirista löytyvät nykyisten siperianhuskyjen sukutauluista. Ainakin 12 seerumivaljakon koiraa matkustivat Seppalan mukana pois Alaskasta, Bijou ja Matte myytiin lopulta Belfordeille. Togo kuoli vanhana Poland Springsissa Elisabeth Rickerin kotona vuonna 1929. Myös Togo ja Fritz on täytetty. Vuonna 1925 New Yorkin keskuspuistoon pystytettiin patsas Balton ja seerumivaljakon kunniaksi. Myöhemmin vuonna 2001 myös Togo sai oman patsaansa Seward Parkiin New Yorkiin. Baltolla ja Togolla on myös patsaat Clevelandin eläintarhassa (1997), Balto-patsas Palmerissa Alaskassa ja on myös Seppala-monumentti Norjassa.

"Omistettu niiden rekikoirien lannistumattomalle hengelle, jotka kuljettivat vastamyrkyn 600 mailin matkalla kautta rosoisten jäiden, yli petollisten vesien ja läpi arktisten myrskyjen Nenanasta lamaantuneen Nomen helpotukseksi talvella 1925.
Kestävyys - Uskollisuus - Älykkyys."

Teksti New Yorkin keskuspuistoon vuonna 1925 pystytetyn Balto-patsaan muistolaatasta.

VIIMEISET TUONNIT SIPERIASTA, RODUN REKISTERÖINTI JA ENSIMMÄINEN ROTUMÄÄRITELMÄ

Seerumiajon jälkeen vuonna 1926 Seppala lähti Alaskasta kiertämään maata ja esittelemään kuuluisaa valjakkoaan. Hän osallistui menestyksekkäästi valjakkokilpailuihin ja tuli yhä tunnetummaksi voitettuaan New Englannin parhaisiin kuuluvan Chinook-koiria kasvattavan Arthur Waldenin. Siellä hän tapasi myös Elizabeth Rickerin, jonka kanssa yhteistyössä oli mahdollista perustaa Seppala-Ricker kennel (ei varsinaista kennelnimeä, Seppala ei koskaan itse käyttänyt koiria nimetessään Sepppala-nimeä) Poland Springsiin Mainessa. Tuona aikana kennelissä oli n. 40 koiraa. Vuonna 1927 Seppala tuotti Ryrkaypiysta 4 tšuktšikoiraa. Yhden Seppala myi Matthew Lahdelle ja se rekisteröitiin myöhemmin siperianhuskyna AKC-rekisteriin. Bilka myytiin Seppala-Ricker kennelistä ja rekisteröitiin myös siperianhuskyksi AKC:ssa nimellä Laika's Bilka. Pam ja Bob Thomasin kirjassa (Leonhard Seppala: The Siberian Sled Dog and the Golden Age of Sleddog Racing 1908-1941, joka on suurilta osin tämän sivun lähteenä) arvellaan myös, että Smoky, joka esiintyy Seppalan valjakkokuvissa 20-luvun lopulla olisi ollut yksi noista neljästä tšuktšikoirasta. Samoin Nan on yksi "epäilty", kumpaakaan niistä ei rekisteröity, sillä Seppala ei kokenut rekisteröintiä tärkeäksi. Kumpaakaan Smokya, eikä Nania koskaan rekisteröity AKC:ssa.

Ricker lukee Togolle kirjaa "Togo's Fireside Reflections", Seppalan johtajakoira Scotty, Johnsonin johtajakoira Kolyma, rakennekuva Togosta ja viimeisenä Seppalan Jare. (Kuvat Janis Ingve, Candace Waugaman Collection ja baltostruestory.net).

Kun siperialaisten saapumisesta Pohjois-Amerikkaan oli kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta rotu rekisteröitiin American Kennel Clubissa nimellä The Siberian Husky. Kahdeksan vuotta myöhemmin se rekisteröitiin myös 1898 perustetussa United Kennel Clubissa nimellä the Arctic Husky ja vuonna 1939 Canadan Kennel Clubissa. Samana vuonna 1930 kun rotu rekisteröitiin ensimmäisen kerran Ricker tuotti Ryrkaypiysta 8 tšuktšikoiraa. Olaf Swenson oli valinnut myös nämä koirat ja vankalla kokemuksella hän pystyi etsimään alueelta parhaat saatavilla olevat koirat. Aikuisten steriloimattomien koirien hankkiminen oli hyvin vaikeaa ja hän myikin koiria, jotka olivat työskennelleet ensin hänen omassa valjakossaan. Tuontien joukossa oli myös yhdeksäs koira, mutta sen vaiheista Seattleen tuonnin jälkeen ei tiedetä. Valitettavasti Rickerin ostamista 8 koirasta 5 kuoli leptospiroosiin. Vain kolme koiraa selvisi ja ne kaikki rekisteröitiin AKC:ssa: Volchock, Tserko ja Kreevanka. Myös Volchock menehtyi ennen kuin se ehti saada jälkeläisiä, mutta Tserkosta ja Kreevankasta tuli merkittäviä siitoskoiria.

Vuonna 1930 tuotiin myös 10. tšuktšikoira, joka rekisteröitiin AKC:ssa nimellä Nanuk. Fairbanksissa asuva lentäjä Joe Crossen toi tuon 2 kk ikäisen urospennun North Capessa Tšukotkalla talvehtineelta Nanuk-laivalta. Crossen oli toinen niistä, jotka löysivät kuuluisan Eielson-lentokoneturman uhrit tammikuussa 1930, myös Swensonin Rickerille valitsemat koirat osallistuivat marraskuussa kadonneen turmakoneen etsintöihin.

Ensimmäisessä kuvassa tuontikoira Ginger Seppalan valjakossa, se päätyi lopulta Frank Dufresnelle. Toisessa kuvassa Ricker ja Seppala. Kolmannessa Seppalan koiria, keskellä Mukluk. Valjakkokuvassa Seppalan sylissä johtajakoira Billiken, taustalla näkyy mm. Matte ja Fritz. Reunimmaisessa kuvassa Seppalan koiria, etualalla Jan (Janis Ingve, Candace Waugaman Collection).

On merkittävää huomata, että siperialainen rotu oli olemassa kauan ennen kuin koiria tuotiin Alaskaan. Siperialaisia koiria jalostettiin USA:ssa yli kahden vuosikymmenen ajan ennen kuin rotu rekisteröitiin, eikä uusia tuonteja enää hyväksytty. Tuona aikana jalostukseen käytettiin myös malamuutti-tyyppisiä koiria, mutta ei silti voida sanoa, että siperianhusky-rotu olisi syntynyt USA:ssa. Selvä osoitus siitä on se, että puhtaita Siperiasta tuotettuja tšuktšikoiria rekisteröitiin suoraan siperianhuskyiksi AKC:n rekisteriin. Tšuktšikoirat, eli nykyiset Chukotka Sleddogit ovat siis siperianhuskyja, mutta siperianhuskyt eivät ole tšuktšikoiria! Ei siis ole väliä miksi siperialaisia koiria alunperin tuotettiin Alaskaan, koska siperianhusky-rotua ei ole kehitetty pelkästään niiden koirien pohjalta jotain tiettyä tarkoitusta (kilpailu) varten. Siperianhuskyina pidettiin myös suoraan Siperiasta tuotettuja tšuktšien rekikoiria (työkoiria). Jalostus kilpailuita varten alkoi vasta huomattavasti myöhemmin. On väärin ja alkuperäiskansojen työtä koiranjalostuksessa vähättelevää väittää, että länsimaalaiset olisivat luoneet rodun sillä hetkellä kun se satuttiin rekisteröimään AKC:ssa. Monille alkuaikojen kasvattajille, Seppala mukaanlukien koirien rekisteröinnillä ei ollut mitään merkitystä.

Kuvassa Tšukotkalta tuotetut Tserko (vasen reuna) ja Kreevanka (oikea reuna). Kuva on otettu vuoden 1934 Laconia Sled Dog Derbyssa. Taustalla näkyy Wheelerin koirankuljetusauto, johon on maalattu Grey Rocks Inn-mainokset. Harry Wheeler on kuvassa keskellä. Koirat vasemmalta oikealle Tserko, Bonzo, Toto, Snigruk, Smokey Of Seppala, tuntematon koira ja Kreevanka. Kaikki siperialaisia.
(Elsie Chadwick collection).

Ensimmäinen rotumääritelmä julkaistiin vuonna 1932. Fairbanksissa asuva lakimies Julien Hurley oli hankkinut siperialaisia koiria 20-luvun puolivälissä ja osallistui aktiivisesti kilpailuihin, sekä kasvatti siperialaisia Northern Light kennelissään. Syksyllä 1930 häntä pyydettiin laatimaan siperialaisille koirille rotumääritelmä ja pari kuukautta myöhemmin rotu rekisteröitiin AKC:ssa. Ensimmäinen siperianhuskyna rekisteröity koira oli Hurleyn kasvatti Fairbanks Princess Chena. Seuraavana vuonna rekisteröitiin jo yli 20 siperianhuskya, kaikki Hurleyn kasvatteja. Ensimmäinen rotumääritelmä julkaistiin AKC Gazettessa huhtikuussa 1932.

Seuraavassa osiossa Rodun kehitys USA:ssa käydään läpi tarkemmin ensimmäisten kennelien historiaa ja rodun kehitystä USA:ssa.