Historia Suomessa
Siperianhuskyn verrattain lyhyt historia Suomessa.
Historia Suomessa
Suomalaisen siperianhuskyn taival alkoi vasta 60-luvulla, mutta siperialaiset rekikoirat löysivät varhain vankan harrastajakunnan. Alusta lähtien siperianhusky toimi rekikoirana ja on seuraavien vuosikymmenten aikana kokenut suuret muutokset niin kilpailuiden sprinttikoiraksi kuin näyttely- ja lemmikkikoiraksikin. Silti edelleen on harrastajia, jotka vaalivat siperianhuskyja niiden alkuperäisessä käyttötarkoituksessa kuormaa vetävinä, arktisia olosuhteita kestävinä sisukkaina rekikoirina.
1960
Ensimmäisen siperianhuskyn Suomeen tuotti Lumimaan kennelin (1959) Kerttu Alm, joka oli aloittanut kasvatuksen samojedinkoirilla vuotta aikaisemmin. Vuonna 1965 saapunut FI MVA Anya-Alaska tuli Sveitsistä ja sen sukutaulussa oli edustettuna rodun kotimaan parhaat dual-purpose linjat. Sen kasvattaja Joseph “Sepp” Felder oli lajin pioneeri Sveitsissä ja kilpaili ahkerasti siperianhuskyillaan. Lumimaan kennelissä syntyi yhteensä vain 5 pentuetta ja 10 pentua, mutta Lumimaan koiria löytyy yhä nykyistenkin koirien takaa.
Kuvassa ylhäällä oikealla FIN MVA Anya-Alaska kelkkaa vetämässä.
Ensimmäinen pentue ehti kuitenkin syntyä toisaalla. Ahtojään kennel tuotti vuonna 1966 USA:sta nartun nimeltä Kanakanak's Kishka ja se oli astutettuna uroksella Monadnock’s Konyak of Kazan. Näin syntyi tiettävästi ensimmäiset siperianhuskyt Suomen maaperällä, 6 pentua, joista jokainen meni siitoskäyttöön. Pennut edustivat samoja linjoja kuin Anya-Alaska.
Ahtojään kennel tuotti samana vuonna (1966) myös nartun Alakazan's Tiara Valeska, joka oli kilpavaljakon johtaja. Ensimmäisestä pentueesta he pitivät itsellään kaksi urosta ja nartun. C.I.B POHJ MVA Ahtojään Mekusak oli Mekusak kennelin ensimmäinen siperianhusky.
Vuonna 1967 syntyi jo kaksi pentuetta. Anya-Alaska synnytti Lumimaan kenneliin pennut C.I.B POHJ MVA Ahtojään Mekusakille. Ahtojään kennel tuotti ensimmäisen uroksen Innisfree's Mikki of Ahtojään, joka oli myöskin kilpavaljakon johtaja ja samana vuonna sille syntyi pennut Kanakanak's Kishkalle. Näiden pentujen myötä siperianhuskyja oli rekisteröity Suomessa jo yhteensä 13. Rotujärjestö perustettiin 1967, jolloin Suomessa oli vain vanhan linjan ns. dual-purpose koiria, jotka pärjäsivät yhtä hyvin rekikoirina kuin näyttelyissäkin. Alusta lähtien oli tärkeää ylläpitää siperianhuskyn alkuperäiset ja arktiset rekikoiran ominaisuudet ja ensimmäiset harrastajat olivat hyvin innokaita käyttämään koiriaan rekikoirina ja kokoamaan valjakoita vähäisestäkin koiramäärästä.
Kasvokuvassa oikealla 1970 syntynyt Lumimaan Tojon. Sen sisko Lumimaan Raisuli oli Pohjoismaiden muotovalio.
Alm lähetti nämä kuvat Joan McDonald Brearleyn kirjaa This Is The Siberian Husky varten, jossa ne myös julkaistiin.
1968 pentuja syntyi jälleen Ahtojään kenneliin ja he tuottivat USA:sta uroksen Komat of Kazan, joka edusti samoja hyväksi todettuja linjoja. Vuonna 1969 syntyi kuitenkin pentueita jo kuuteen eri kenneliin. Yksi niistä oli Mekusak, jonka ensimmäinen pentue oli suomalaiskoirien jälkeläisiä.
Vuonna 1969 Sirénit tuottivat Äijänsuon kenneliinsä yhden Suomen tunnetuimmiksi tulleista siperianhuskyista C.I.B POHJ MVA Norstarr’s Baanchin. Se tuli samoista vanhoista linjoista kuin aikaisemmatkin tuonnit ja oli menestynyt johtaja Sirénien kilpavaljakossa. Baanchi juoksi 8-vuotiaana mm. Sirénin SM- ja PM-mestaruusvaljalkossa jälkeläistensä kanssa vielä vuonna 1977. Lisäksi se voitti näyttelyissä ja on Suomen eniten jalostukseen käytetty siperianhusky. Sen jälkeläiset olivat menestyksekkäitä niin rekikoirina kuin näyttelyissäkin.
Samana vuonna Mekusak kenneliin tuotettu Snoana’s Marina jatkoi samaa linjaa, se oli käyttökoira ja muotovalio. Näiden USA:n tuontien lisäksi vuonna 1969 tuotiin 2 koiraa Alankomaista, ne olivat Green-Beret's kennelistä ja puhdasta Alaskan (Anadyr) kennelin linjaa. Alaskan kennelin koiria käytettiin tuohon aikaan myös näyttelyissä ja ne edustivat samaa vanhaa tyyppiä kuten kuvista voi nähdä. 1969 tuli myös Monadnock’s Quana of Mekusak, mutta valitettavasti se katosi, eikä jättänyt yhtään jälkeläistä.
Kuvassa yllä vasemmalla Sirénien Äijänsuon kenneliin tuottama C.I.B POHJ MVA Norstarr's Baanchi, joka on Suomen eniten jalostukseen käytetty siperianhusky-uros. Se menestyi näyttelyissä ja oli kilpavaljakon johtaja.
1970
Siperianhuskyn ensimmäinen suomalainen vuosikymmen meni hienosti. Harrastajat olivat innokkaita ajamaan koirillaan ja taso oli korkea, useat siperianhuskyt valioituivat ja niiden joukossa oli myös kansainvälisiä muotovalioita.
Vuonna 1972 rekisteröitiin 6 tuontikoiraa, kaikki USA:sta. Niiden joukossa oli 3 siperianhuskya arvostetusta Monadnock kennelistä. Sisarukset Monadnock's Ho-Ho ja Monadnock's Wa-Wa jatkoivat vain yhden sukupolven verran. Samat ihmiset toivat myös Alakazan's Burrusin ja Winter-Witches Kodin, mutta myöskään niiden linjat eivät jatkuneet yhtä sukupolvea kauemmaksi.Kuitenkin yhdellä Monadnock-kennelistä tuotetulla koiralla, Monadnock’s Papik of Mekusakilla oli merkitystä rodun tulevaisuudelle. Se oli jälleen erinomainen esimerkki dual-purpose siperianhuskysta ja sen jälkeläiset jatkoivat samaa linjaa. Samana vuonna rekisteröitiin Vocatus kennelin US MVA FIN MVA Karnovanda’s Zenzarya, joka oli myös kilpavaljakon johtaja.
Seuraavat tuonnit tulivat vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin rotujärjestössä oli alkanut tapahtua muutoksia. 70-luvun puolenvälin tienoilla oli alettu ihmettelemään miksi norjalaisten huskyjen tyyppi erosi niin paljon suomalaisesta tyypistä. Kun norjalaiset voittivat PM-kilpailun halusi osa suomalaisista ajajista muuttaa koko koirakantansa tähän uuteen kevyeen linjaan, jollaisena he itse aluksi koiriaan kutsuivat.
70-luvun puoliväliin asti Suomessa oli ollut vain old line siperianhuskyja, jotka tulivat arvostetuista kenneleistä, jotka käyttivät koiriaan rekikoirina, suurin osa myös yhä kilpaili. Suomessa ei ollut ”näyttelykenneleitä” vaan koiria käytettiin innokkaasti ja niillä kilpailtiin. Ajat olivat vertailukelpoisia alkuaikojen koiriin ja johtajakoiria oli paljon. Tyyppi oli terverakenteinen ja arktinen, monet koirat myös pärjäsivät näyttelyissä ja valioituivat. Kun rotu alkoi yleistymään siperianhuskyja alkoi olemaan enemmän myös ns. kotikoirina, eikä pelkästään ”HC-valjakkoharrastajilla” ja näitä ei-rekikoiria kutsuttiin ”pullahuskyiksi”, eikä sillä ollut mitään tekemistä koiran jalostuslinjan kanssa. Osa harrastajista oli siis huolissaan siperianhuskyn käyttökoira-statuksesta, eikä silläkään ollut mitään tekemistä kilpailuiden kanssa, vaan tärkeää oli juuri siperianhuskyn työkoirana säilyttäminen. Tämä tarkoitti sitä, että koiria tuli käyttää työ- tai retkiajossa vaikeissa sää- ja maasto-olosuhteissa ja koirien tuli vetää taakkaa.
Kuvassa oikealla Mekusak old line kennelin tuonti Arctic Trail's Wing.
70-luvun puolivälin jälkeen tuli muutoksia seuran hallituksessa ja lehden tyyli muuttui. PM-kilpailuissa oli huomattu suuri ero vanhan suomalaisen siperianhuskyn ja norjalaisten koirien välillä. Me kaikki tiedämme mistä tuo ero johtui ja monirotuisuusasiaa on puitu kilpalinjan kasvattajienkin toimesta eri foorumeilla. Kilpailut olivat pitkään sallittuja vain rekisteröidyille koirille, koska haluttiin arktisten koirien kilpailevan vain toisiaan vastaan. Tämä jätti risteytyskoirat ulkopuolelle, ellei niitä rekisteröity siperianhuskyiksi – ja juuri niin tehtiin.
Pohjoismaissa kehittyi omanlainen kanta huskyja kun esim. Norjan ensimmäinen siperianhusky ”Pogo” rekisteröitiin vasta Norjassa (se ei ollut AKC-rekisteröity siperianhusky). Zero kennel vaikutti suuresti Norjassa ja Ruotsissa, eikä siellä koiria juuri käytetty näyttelyissä. Norjassa koirista jalostettiin aluksi isoja ja korkearaajaisia senaikaista kilpailutyyliä varten ja kun ensimmäiset pohjoismaalaiset koirat tuotiin Suomeen, oli niiden tyyppi jo muuttunut suuresti.
Kun kilpailuissa yhtäkkiä esiteltiin turkittomat (koirilla saattoi olla lyhyt lintukoiran turkki ja paljaat vatsat), luppakorvaiset, kevyet ja raajakkaat ”piiskahäntäiset” siperianhuskyt oli selvää, että arktista koiraa kannattavat esittivät epäilyksensä sukutaulujen aitoudesta. Risteytyskoiria tuotiin siperianhuskyina ja Pohjoismaissa tehtiin omia risteytyksiä, jotka rekisteröitiin siperianhuskyiksi. Tästä on myös rotujärjestö kirjoittanut omassa kirjassaan.
Osa suomalaisista ajajista vaihtoi koiransa ”uuteen kevyeen tyyppiin” ja mainosti koirakantansa muutosta näkyvästi seuran lehdessä. Samaan aikaan lehdessä alettiin julkaista alaskanhuskyn rakennetta ihannoivia Lombardin ja Dunlapin kirjoituksia, siis henkilöiden, jotka eivät enää edes kasvattaneet siperianhuskyja vaan vaihtoivat lopulta kantansa kokonaan alaskanhuskyyn. Arktisilla ominaisuuksilla ei ollut enää väliä, haluttiin paras ja nopein rekikoira. Oli joitakin kilpakoiria, jotka ulkomuotonsa puolesta näyttivät siperianhuskyilta, mutta joilla oli suuria ongelmia luonteessa. Ongelmana oli koirien susimainen käytös, joka näkyi arkuutena ja toisiin koiriin kohdistuvana metsästyskäyttäytymisenä. Siperianhuskyja alkoi näkyä lööpeissä kun ne olivat raadelleet pikkukoiria kuoliaaksi ja käyneet lasten kimppuun, paperiton husky on myös Suomessa tappanut lapsen. Voisi sanoa, että enää ei ajettu arktisen työkoira-siperianhuskyn asiaa, siis käyttökoiran, jonka tuli vetää kuormaa ankarissa arktisissa olosuhteissa vaan ihanne oli nopea kilpakoira, joka pärjäsi risteytyskoiria vastaan. Ja niin myös kilpailut avattiin kaikille roduille ja siperianhuskyn rotujärjestö järjesti kilpailuita monirotuisille ei-arktisille risteytyskoirille Kennelliiton sääntöjen vastaisesti.
Kuvassa yllä Eva Ekstam ja Mekusak kennelin koiria vuonna 1980; MVA Mekusaks Goosak, INT MVA Mekusaks Chinook, INT MVA Mekusaks Torquatus, MVA Mekusaks Peregrinus ja MVA Artic Trail's Wing.
1976 rekisteröitiin kolme tuontia. Tawny Hill’s Memory of Cognac edusti vanhoja linjoja ja oli myös kilpavaljakon johtaja. Yksi tuonti Blakken poikkesi edellisistä tuonneista siten, että sen sukutaulussa oli vasta Norjassa siperianhuskyksi rekisteröity Pogo. Alankomaista tuotettiin jälleen yksi Anadyr-linjaa edustava koira. Vuonna 1977 rekisteröitiin yhteensä 10 tuontia. Näistä merkittävimmät olivat Sirénien Alaskan's Victor of Anadyr, joka tuotiin suoraan Alaskasta ja oli Suomen ensimmäinen Alaskan's (Anadyr) kennelistä tuotettu koira. Toinen merkittävä tuonti oli Ekstamien Arctic Trail's Wing. Se ja sen sisko edustivat pääosin Igloo Pak-linjoja. Lisäksi tuotiin ensimmäiset 4 tuontia Vargevass kennelistä, kaksi edusti Igloo Pak- ja Seppala-linjoja ja kahden muun sukutaulussa esiintyi jälleen Pogo (lisäksi oli vielä yksi tuonti, jonka suvusta löytyy Pogo). 7/10 koirasta tuotiin siis nyt Norjasta.
Kuitenkin vuoden 1977 Suomen- ja PM-mestaruuskilpailussa 7-koiran luokan voitti Äijänsuon kennelin valjakko, jossa juoksi lähes 10-vuotias Baanchi jälkeläisineen. 1978 järjestettiin Euroopan ensimmäinen pitkän matkan kilpailu Nordic Marathon (280 km). Kilpailu ajettiin pohjois-Ruotsin tunturialueella ja sen voitti kuvassa näkyvä Kamusen valjakko. Vuoden 1978 tuonnit edustivat samoja linjoja kuin edellisen vuoden tuonnit, 5/7 tuotettiin Norjasta. Vuonna 1979 kaikki 5 tuontia tuotiin Norjasta.
Kuvassa oikealla Risto Kamusen Nordic Marathon 1978 voittajavaljakko, johtajana FIN MVA Muiro-Akan Tsiiku.
1980
Ote artikkelistani Suku- ja jalostuslinjat:
"Syksyllä 2014 norjalaisen Finnemarka's kennelin Christen Rose-Anderssen valaisi Zero-tuontien taustaa Hundekjøring-julkaisussa. Hän selvensi, että USA:sta tuodut Zero-kennelin koirat (joita hän itsekin tuotti) eivät olleet vain alaskanhuskyristeytyksiä, vaan rehellisesti alaskanhuskyja. Alaskanhuskyilla oli kova kysyntä Euroopassa, mutta koska vain rekisteröidyillä koirilla sai kilpailla ne rekisteröitiin siperianhuskyiksi. Tuohon aikaan myös uskottiin tällaisten ulkosiitosten olevan vain hyväksi siperianhuskylle geenipoolin laajentamisen kannalta. Rose-Andersen kirjoittaa artikkelissa, että yksikään Zero-tuonneista ei ollut siperialaisia, joissa olisi ollut hieman alaskalaisverta, vaan ne olivat puhtaita "kyläkoiria" (= alkuperäisiä alaskanhuskyja). Hän kuvailee myös kuinka koirien ulkonäössä oli selkeitä eroja, jotka erottivat ne siperialaisista ja käyttää niistä nimitystä "siperialainen" heittomerkeissä. Hänen mielestään väärin oli ainoastaan se, että ihmiset, jotka halusivat arktista-tyyppiä olevia siperianhuskyja saivatkin alaskalaisia, koska rekisteritodistukset ja sukutaulut olivat väärennettyjä. Myöskin Zero kennelin eläinlääkäri Professor David Kron Feldt, joka oli yhteistyössä kennelin kasvattajan Dunlopin kanssa kertoi jo 80-luvulla eurooppalaisille, että Zero kennelin koirat olivat alaskanhuskyja, jotka myytiin Eurooppaan AKC-rekisteröityinä siperianhuskyina. Suomessakin on siperianhuskyiksi rekisteröitynä satoja näiden Zero ja Finnemarka koirien jälkeläisiä = alaskanhuskyja."
Kaikki eivät kuitenkaan lähteneet mukaan tähän 70-luvun lopulla alkaneeseen muutokseen. He halusivat säilyttää perinteisen, arktisen rekikoiran ja pitivät siperialaisen työkoiran ominaisuuksien ja sukujen säilyttämistä kaikkein tärkeimpänä. He eivät halunneet sekoittaa linjoihinsa alaskanhuskya, eivätkä koskaan käyttäneet Zero-kennelin tuonteja tai niiden jälkeläisiä. Tilanne rotujärjestössä kärjistyi niin, että vuonna 1986 perustettiin alkuperäisiä old line siperianhuskyja harrastava Siperianpystykorva-86 ry (SPY-86 ry). SPY:n tarkoituksena on säilyttää alkuperäiset siperialaiset linjat ja arktisen työkoiran käyttöominaisuudet, jolloin parhaaksi käytöksi katsotaan vaativissa olosuhteissa tapahtuva valjakkoretkeily - ei nopeuskilpailut. Vuonna 2015 Old Line rekisteröitiin virallisesti yhteisön tavaramerkiksi ja linjan nimi on näin SPY:ssä suojeltu.
1990
Heti 90-luvun alussa vuonna 1990 rekisteröitiin pitkästä aikaa uusi old line tuonti, Jaana Sudensaagan Kuuhaukun kenneliin tuottama Fjiorlund's Northern-Tok. Se oli 6-vuotias ja silmä- sekä lonkkatutkittu USA:ssa terveeksi. Kuuhaukun kennel oli ensimmäinen, joka alkoi systemaattisesti silmätutkimaan siitoskoiransa. Vuoden 1991 ja 1992 kaikki tuonnit tulivat Norjasta. Norjasta ja Ruotsista tuotiin eniten koiria, vuonna 1996 tuotettiin old line uros Siberkirk's Ancient Times Hero ja seuraavana vuonna narttu Siberkirk's Arctic Sunrise USA:sta Kuuhaukun kenneliin. Vuosikymmenen lopulla vuonna 1999 rekisteröitiin Suomessa ensimmäinen jälkeläisiä jättänyt show linjan tuonti Diabolbric's As-Cool-As-Ice. Sitä ennen vuonna 1995 Suomessa oli näyttely- ja siitoslainassa edellisen vuoden 1994 BIS maailmanvoittaja espanjalainen Arctic Blue's Senator. Suuresta tittelistään huolimatta se sai Suomessa vain 3 pentuetta. Seuraava vuosikymmen tulisi kuitenkin olemaan show linjan trendikausi.
2000
Show linjan ensimmäisen vuosikymmenen aikana 2000-2009 show linjan tuontikoirien rekisteröinnit ylittivät kilpalinjan rekisteröinnit yli 10 prosentilla. Pentuerekisteröinneissä ne lienevät kuitenkin toistaiseksi jääneen toiselle sijalle. 00-luvulla tuotiin 9 old line tuontia, joka on kaikista tuonneista n. 7 %, sekalinjaisten osuus oli n. 9 %. Seuraava vuosikymmen on hyvin mielenkiintoinen ja nähtäväksi jää pysyykö suuntaus edelleen ulkonäköpainotteisena vai siirtyykö painoarvo käyttökoirajalostuksen puolelle. Jokainen kasvattaja ja harrastaja on valinnoillaan tätä historiaa tekemässä.
Kuvassa oikealla eniten siitokseen käytetyt tuontikoirat. Uroksista suurin osa on syntynyt 70-luvulla, jolloin käytettiin enemmän sisäsiitosta, eikä populaatiogenetiikka ollut niin tunnettua kuin nykyään.
Huom! Koirien linjat on tässä katsottu 5 sukupolven perusteella, jos viiden sukupolven sisällä on sekä kilpa että show linjoja koirat on laskettu sekalinjaisiksi. Old Lineiksi on katsottu vain ne koirat, joissa ei ole kilpalinjaa (ollenkaan Zero, modernit Seppala-linjat tai myöhäisempiä Igloo Pak, Anadyr jne. koiria) tai joissa on korkeintaan 6,25 % show linjoja. Vaikka show linjaisissa olisi viiden sukupolven sisällä old line-koiria, ne on laskettu show linjaisiksi, ei sekalinjaisiksi (koska jos koirassa on yli 6,25% show linjoja, se on show linjainen). Old Linea ovat vain SPY ry:n hyväksymät koirat!