siperianhusky.net

Tšuktšikoirat palasivat Alaskaan

Pohdintaa siperianhuskyn käyttötarkoituksesta Yukon Quest 2012 innoittamana.
Julkaisu SPY:n lehdessä 1/2012. Laura Kinnunen.

On ollut mielenkiintoista seurata tämän vuoden Yukon Questia. Nikolay Ettyne oli jo ennestään tuttu kilpailija Chukotkalta. Tässä kilpailussa hän kuitenkin ajoi Moose Crossing kennelin alaskanhuskyilla, joten mielenkiinto kiinnittyi toiseen tšuktšimusheriin Michael Telpiniin. Ettynen valinta käyttää muualla kasvatettuja ja treenattuja alaskanhuskyja oli mahdollisen sijoituksen kannalta toiveikas, mutta Ettyne kuitenkin jättäytyi kilpailusta Circle Cityssa, vain kaksi päivää startista. Mukana oli toki mielenkiintoisia ajajia USA:n ulkopuoleltakin, mutta kuinka joku siperianhusky-harrastaja ei seuraisi mielenkiinnolla kun siperialaiset työkoirat kilpailevat pitkällä matkalla! Telpin kilpaili omalla työvaljakollaan. Hän on tšuktši ja ammatiksi on ilmoitettu metsästäjä (mursut, hylkeet) ja koiravaljakkoajaja. Haastattelussa Telpin toteaakin, että koirat eivät ole vain kilpailuja varten ja hänen koiransa todellakin työskentelevät samoin kuin siperianhuskyn esi-isät siihen aikaan kun siperialaisia rekikoiria tuotiin Alaskaan ja niistä luotiin siperianhusky-rotu.

Suurin osa kilpailun koirista oli alaskanhuskyja, poikkeuksena olivat 1 siperianhuskyvaljakko ja 1 tšuktšikoiravaljakko. Näiden erilaisten valjakoiden suhteen onkin mielenkiintoista tehdä vertailua, tietenkin toivoisi siperianhuskyvaljakoita olevan enemmän. Mike Ellis on tuttu jo edellisvuosien kilpailuista, mutta valjakko joutui keskeyttämään ajajan loukkaantumisen takia ja matka päättyi Central Checkpointille, mihin mennessä keskinopeus oli 11,7 km/h. Ellisin koirien sukutauluja on helppo katsoa, sillä valjakossa oli tänä vuonna koiria vain muutamasta eri pentueesta. Koirien linjat ovatkin melkoisia sekoituksia, kilpapuolelta pääosin Anadyria ja Seppalaa, mutta Alkas'iber koirien takaa tulee niin Innisfreetä kuin vanhoja linjojakin (Troika & Marlytuk ja Savdajaure, Alakazan, Baltic jne.). Pitkän matkan kilpailuissa Yukonilla ja Iditarodilla onkin nähty paljon sekalinjaisia koiria, Don Smidtin valjakossa Iditarodilla ja Yukonilla juoksi paitsi 100% old line koiria myös show linjan sekoituksia. Toisen tunnetun siperianhuskyajajan Karen Ramsteadin valjakossakin juoksee show-sukuisia koiria.

Kilpailuiden sanotaan testaavan parhaiten siperianhuskyn käyttöominaisuuksia. Miksi kilpailuihin osallistuu niin vähän siperianhuskyvaljakoita? Kun Don Smidt ajoi Iditarodin 80% old line valjakollaan hänen suoritustaan vähäteltiin, olivathan koirat aivan liian hitaita ja kaikki tietävät villakoirienkin juosseen Iditarodin (tarkennuksena; osa koirista oli old linea, osa show-sekoituksia). Kommentoitiin koiran kuin koiran juoksevan 1800 km, tai vaikka sitten kulkevan reipasta kävelyvauhtia. Kun katsoo koiria, jotka keikkuvat ykkössijoilla kilpailuista toiseen huomaa niiden olevan kaukana siperianhuskysta. Ja nyt puhutaan nimenomaan maailman pisimmistä ja vaativimmista kilpailuista, ei mistään kärrysprinteistä. Alaskanhuskyt ovat erilaisia sekoituksia alaskalaista intiaanikoiraa, lintukoiria, vinttikoiraa jne. Tietenkin lintukoira on jo rakenteensa puolesta siperianhuskya nopeampi, johon täytyy mainita, että suuresti vähätelty villakoirakin on alkujaan käytetty linnun metsästykseen. Turkin alla villakoira onkin melkoisen menevän näköinen koira ja rakenteeltaan lähempänä alaskanhuskya kuin siperianhuskya, ei siis ole ihme, että niillä koirilla eteenpäin pääsee, jopa nopeammin. Kilpailut eivät testaa arktisia ominaisuuksia, mikä näkyy kilpailuissa menestyvissä koirissa, joilla ei ole esim. turkkia nimeksikään. Koirille voidaan tarvittaessa pukea takit päälle tai kääriä ne kokonaan lämmikkeisiin. Jos koirien tulisi pärjätä ilman apuvälineitä, miltä tuloslista silloin näyttäisi?

Eläinsuojelujärjestöt ovat syystäkin kritisoineet Iditarodin kaltaisia valjakkokilpailuita, sillä ne ovat liian vaativia koirille. Koiria kuolee kilpailun aikana, mutta myös treenatessa ja kilpailun jälkeen. Kilpailuun osallistuvat koirat kokevat suurta stressiä, jonka seurauksena koiria on kuollut mm. mahahaavaan. Ajajan tulisi pystyä tarkkailemaan koiriensa vointia niin hyvin, ettei vahinkoja pääse tapahtumaan. Kilpailuihin osallistuminen on kuitenkin suuren työn takana, eikä aivan halpaakaan, joten keskeyttäminen on varmasti suuri pettymys. Kun suurin osa koirista on nimenomaan kilpailuita varten kasvatettuja alaskanhuskyja, niille on haettu myös psyykkisiä ominaisuuksia, jotka auttavat kilpailussa pärjäämiseen. Hyvällä kilpakoiralla tulee olla voimakas halu juosta eteenpäin, mistä James Gagan kirjoitti pohtiessaan siperianhuskyn alkuperäistä käyttötarkoitusta. Tällainen "pull until you drop"-asenne on vaarallinen jokaiselle koiralle, sillä koira saattaa juosta niin kauan kunnes kaatuu kuolleena maahan. On selvää, ettei tällainen voi mitenkään toimia arktiselle työkoiralle, vaan siperianhuskyn tulisi pystyä säätelemään voimiaan. Kilpailuissa sellaiset koirat eivät tietenkään pärjää, vaikka se olikin elinehto 1900-luvun alun siperialaiselle työkoiralle.

Sanotaan, että siperianhuskyn oikeaa käyttöä testaa parhaiten keskipitkän ja pitkän matkan kilpailut, joilla siperianhusky on parhaimmillaan. Kuten edellä on todettu siperianhusky ei suinkaan ole paras kilpakoira millään matkalla. Kilpailut eivät testaa siperianhuskyn oikeaa rakennetta sillä Iditarodin voi ajaa niillä villakoirillakin. Kilpailut eivät testaa siperianhuskyn kestävyyttä kun alaskanhuskyt osoittautuvat yhtä kestäviksi myös kylmyyden suhteen, koska kilpailuissa koirille saa käyttää apuvälineitä. Kilpailut eivät myöskään testaa siperianhuskyn henkisiä ominaisuuksia, pärjätäkseen koiran tulee juosta "päättömästi" eikä omia voimiaan sääteleviä koiria suosita. Väsynyt koira voidaan jättää matkalle hoidettavaksi, sama ei toimi arktisen työkoiran kohdalla.

Smidtin koirat, joista suurin osa oli old linea juoksivat Iditarodin rookie-ajajan ajamana 1800 km ja jokainen koira saapui maaliin. Koirat selvästikin olivat tarpeeksi sisukkaita jatkamaan päivästä toiseen ja pystyivät säätelemään voimiaan, sillä yksikään koira ei joutunut maitojunalla kotiin. Jäi yksi asia, johon old linen vastustajat pystyivät tarttumaan. Koirat olivat hitaita ja tulivat "viimeisenä" maaliin. Joku oli laskenut valjakon keskinopeudeksi "vain" 8km/h vaikka tiedetään, että Donin koirat lepäsivät myös etappien välillä. All Alaska Sweepstakesin huippuajajien keskinopeudet olivat John Johnsonin 8.9 km/h, Seppalan 8.33 km/h ja 8.14 km/h, mutta kilpailu olikin huomattavasti Iditarodia lyhyempi "vain" n. 660 km. Kuinka paljon Seppalan ja John Johnsonin keskinopeus olisi pudonnut jos he olisivat ajaneet koirillaan vielä seuraavat 1000 km? Donin valjakko juoksi huomattavasti pidemmän matkan vain hieman hitaammin. Voidaan pohtia kenen koirat ovat muuttuneet 1900-luvun alun siperialaisista?

Yukon Quest on sekin reilusti Sweepstakesia pidempi kilpailu n. 1600 km. Questia pidetään Iditarodia vaativampana kilpailuna, sillä pidetään tärkeänä, että valjakot tulevat toimeen omillaan niin reitillä kuin checkpointeillakin. Tässä tuleekin esiin mielenkiintoinen asia nimittäin Telpinin siperialaiset työkoirat saapuivat viimeisenä maaliin ja niiden keskinopeus oli vaatimaton 6,4 km/h, siis vielä hitaampi kuin Donin Iditarod-valjakko. Kyseiset koirat ovat varmasti alkuperäisessä työssä testattuja, eivätkä ne ole lainkaan old line koiria nopeampia. Kun katsoo valjakon koiria näkee kuinka voimakas raajaluusto ja millaiset mittasuhteet ja kohtuulliset kulmaukset koirilla on. Melkoisia "turjakkeita" nuo koirat monen harrastajan silmään ovat, mutta niissä näkyy monia siperianhuskyn piirteitä mm. rotumääritelmän mukainen häntä. Koirat näyttävät iloisilta ja helposti käsiteltäviltä, jos siperialaisille koirille lisäisi vielä rodunomaiset päät (korvat, pigmentti) ne pärjäisivät siperianhuskyn rotukehässä (no, olisivat pärjänneet vielä 70-luvulla). Telpinin tiimi olikin tarkoin valikoitu Chukotkan viranomaisen toiveesta. Valjakon oli tarkoitus samalla esitellä, millainen variaatio rekikoiria Chukotkalla elää nykyään. Punavalkoinen johtajakoira, 9-vuotias Karell edustaa alkuperäistä tšuktšikoiraa. Se on valjakon koirista ehdottomasti eniten vanhaa siperianhuskya muistuttava koira. Se on pieni, tiivis ja vahvaluustoinen. Sillä on suhteellisen lyhyt runko ja paksu arktinen turkki unohtamatta kaunista päätä kaikkine rotumääritelmässä kuvailtuine yksityiskohtineen. Kanadalaisen Chukotka Sleddog-yhdistyksen mukaan Karellin arvellaan olevan puhdas, alkuperäinen tšuktšikoira. Yhdistys työskentelee rodun säilyttämiseksi ja kartoittaa tällä hetkellä tilannetta Chukotkalla. tšuktšikoiriksi katsotaan Chukotkalla syntyneet koirat, joiden vanhemmat ovat todistetusti syntyneet Chukotkalla ja edustavat alkuperäistä tyyppiä. Toinen punavalkoinen koira Tom edustaa Kamtshatkalaista rekikoiraa, siinä näkyykin itäsiperianlaikan piirteitä niin päässä kuin rungossakin, eikä siksi ole aivan alkuperäistä tyyppiä. Valkoinen koira, jolla on musta pää on Butch, joka on sekoitus tšuktšikoiraa ja mahdollisesti tutkimusmatkojen aikaisia grönlanninkoiran jälkeläisiä. Toinen johtajakoira, harmaa ja hyvin ilmeikäs narttu Ayka on selvästi jotain muuta kuin alkuperäinen tšuktšikoira. Se onkin sekoitus kamtshatkalaista koiraa ja Martin Buserin alaskanhuskyja. Tsukotkalla on kirjava joukko erilaisia rekikoiria, eivätkä kaikki ole alkuperäisiä tšuktšikoiria. Kuvia katsoessa täytyy siis olla tarkka, että tunnistaa eri koiratyypit.

Myös ajaja näytti oikeasti välittävän koirista, mikä on aina hienoa nähdä. Vanhalla Sweepstakesilla oli sääntö, että koko valjakon tulee tulla täydellä koiramäärällä maaliin jolloin koirista täytyy pitää erityisen hyvää huolta ja niiden vointia on tarkkailtava. Telpin kertoi haastattelussa, että hänen valjakkonsa ei ole tottunut puihin – joten ehkä seuraavassa kilpailussa koirat ovat tottuneet ja sijoituskin paranee! Chukotkalla kilpailut ajetaan maastossa, jossa ei puita ole ja Telpinillä olikin valjakkonsa kanssa opeteltavaa uudessa maastossa. Telpinin sanotaan ajaneen tarkoituksella hitaammin, mikä näkyy hänen maalia kohden kasvaneessa nopeudessa kun maasto on jo tutumpi. Quest oli siperialaiselle työvaljakolle varmastikin melkoinen kokemus. Vielä maaliviivalla koirat hymyilivät huskyhymyään hännät heiluen näyttäen siltä kuin voisivat jatkaa matkaa vielä seuraavat 1600 km. Kuten Donin valjakossa, myös Telpinin kaikki 9 koiraa saapuivat hyvässä kunnossa maaliin. Siinä on hyvä esimerkki valjakosta, jollaisia kaikkien siperianhuskyvaljakoiden tulisi olla!

Vuoden 2012 Yukon Questin voitti Hugh Neff alaskalaisvaljakollaan ja 10,8 km/h keskinopeudellaan. Tämän näköisillä koirilla voitettiin Yukon Quest tänä vuonna. Koirat eivät miltään osin vastaa alkuperäistä siperianhuskya, eihän niiden tarvitsekaan, mutta ne tuovat mieleen jotain tuttua...

Sprinttikilpailut eivät missään nimessä mittaa siperianhuskyn käyttöominaisuuksia. Pitkän matkan kilpailut voivat antaa jonkinlaista tietoa siitä, että koirilla riittää haluja jatkaa päivästä toiseen, mutta juuri mitään muuta kilpailut eivät testaakaan. Koirille ei saisi käyttää mitään apuvälineitä, jolloin eläinlääkärien ja muiden valvojien tulisi olla erityisen tarkkoja ja poistaa kilpailusta koirat, jotka eivät voi hyvin. Tästä näkökulmasta Donin koirien suoritus Iditarodilla kertoo hyvin koirien oikeista käyttöominaisuuksista kun jokainen koira jatkoi koko matkan maaliin ja niillä oli vieläpä tarpeeksi turkkia, jotta ne pystyivät halutessaan lepäämään reitin varrella.

Kilpailuita ei myöskään voi verrata toisiinsa, esim. All Alaska Sweepstakesin ja Iditarodin vertailu on mahdotonta, koska reitit ovat erilaisia vaikeustasoltaan, varustee olivat erilaisia, matkat ovat erilaisia jne. Edes saman kilpailun tuloksia ei voi verrata, sillä olosuhteet vaihtelevat vuosittain ja vertailu voidaankin tehdä vain samassa kilpailussa samana vuonna. Tuloksiin vaikuttaa aina myös koirien sen hetkinen kunto ja kuinka hyvin ne on treenattu. Onkin totta, että surkeasta koirasta saa hyvällä treenillä aina paremman kuin hyvästä koirasta surkealla treenillä. Todellisuudessa valjakoita voi vertailla keskenään vain samassa kilpailussa, samoissa olosuhteissa, samalla kuormalla, samoilla varusteilla, samalla treenauksella ja yhtä taitavalla/hyväkuntoisella ajajalla. Jopa monet kasvattajat tuijottavat yhä vanhassa rotumääritelmässä mainittuun 32 km/h vauhtiin ja jalostavat koiriaan nopeuskilpailujen perusteella. Tuo vauhti on mitattu mm. Kamtshatkalaisilla koirilla (isompia kuin tšuktšikoirat) 8,5 km matkalla hyvällä uralla ja ammattiajajan ohjaamana. Millainen/minkä painoinen reen tulee olla, miten paljon koiria on treenattu, mikä on "hyvä ura" jne? Hyvällä uralla, kevyellä reellä, yli 10 koiran treenatulla valjakolla työikäisiä koiria (ei siis veteraaneja) vauhti ei ole mahdoton, mutta jälleen kerran se ei kerro siperianhuskyn käyttöominaisuuksista mitään muuta kuin huippunopeuden lyhyellä matkalla – mikä lienee vähiten tärkeä asia kun kyseessä on arktinen työkoira! Seuraavaksi voisikin väitellä kuuluuko siperianhuskyn edes olla arktinen työkoira vai 30-luvun jälkeinen alaskalainen kilpakoira? Monet kilpakasvattajat jättävät mielellään huomioimatta tuhansien vuosien historian Siperiassa ja keskittyvät alaskalaisen kilpakoiran ominaisuuksiin. Sitä voikin miettiä kannattaisiko heidän jo suosiolla alkaa kutsua koiriaan alaskanhuskyiksi. Suomessa SHS:n laatimassa JTO:ssa (jalostuksen tavoiteohjelma) rodun tuhatvuotinen historia Siperiassa kuitataan 5 lauseella, kuvailematta lainkaan millaisessa käytössä siperianhusky oli Siperiassa.

Parhaten siperianhuskyt testataan säännöllisessä työkäytössä vetokoirina, vaihtelevassa maastossa (ei aina aurattuja metsäteitä tai kelkkauraa jäällä), jolloin näkee kuinka paljon koiran rakenne ja pää kestää. Koiramäärää ja kuorman painoa on myös hyvä vaihdella ja miettiä millaisessa käytössä tšuktšikoirat aikoinaan olivat (ja ovat yhä). Rehellinen omien koirien arviointi vie jalostusta eteenpäin kun kasvattajan omana intressinä on pitkäikäiset ja terveet rekikoirat omassa valjakossa. Kasvattaja, jonka prioriteettina on oma toimiva valjakko valitsee jalostuskoirat sen mukaan, millaisia koiria haluaa valjakkoonsa. Olisikin tärkeää, että jokaisen siperianhuskykasvattajan suurin mielenkiinnon kohde on oma valjakko, ei näyttelyt tai pentujen teettäminen. Välillä on myös hyvä käydä koirineen "ihmisten ilmoilla" jolloin näkee miten koirat kokevat stressin ja muiden koirien kohtaamisen – omat koirani yllättävät minut kerta toisensa jälkeen esim. ohittaessaan muita valjakoita, vaikka niitä ei tosiaankaan ole siihen opetettu.

Olisi tietysti hauska testata koirat pitkän matkan kilpailussa (en tarkoita yli 1000 km kilpailuita), joka olisi laadittu samoin kuin vanha All Alaska Sweepstakes testaamaan parhaita rekikoiria – ei vain nopeimpia. Ilman apuvälineitä ja jokaisen koiran tulisi tulla hyvässä kunnossa maaliin. Tämä vaatisi tietenkin koirien treenaamista, eikä nykyisenkaltaista "testaamista", jossa aikuinen kotikoira tyrkätään valjakkoon ilman sen kummempaa treeniä ja sitten ihmetellään kun koira ei juokse kunnolla ja on lähinnä kiinnostunut siitä, minne omistaja jäi.

Kilpailut ovat hauska harrastus, mutta niiden ei pitäisi olla jalostuksen mitta. Kilpailla tulisi aina koirien ehdoilla, ei noudattaa omia ambitioita. Loppuun vielä Karen Ramsteadin toteamus erään Iditarodin jälkeen:

"En usko, että siperialaisvaljakko tulee koskaan voittamaan Iditarodia tai Qestia. Kilpailut ovat kehittyneet sellaisiksi, etteivät ne sovi siperianhuskyn vahvuuksiin. Hyvät turkit ja jalat eivät ole tarpeellisia Iditarodilla. Niin kauan kun koirilla käytetään tossuja, takkeja, suojuksia, olkia ja lukuisia ruokapisteitä - alaskanhuskyt vallitsevat kilpakentillä. Jos hakisimme nopeutta siinä määrin kuin Swingleylla ja muilla, menettäisimme monia ominaisuuksia, jotka tekevät siperialaisesta siperialaisen".