siperianhusky.net

Suurehko siperianhuskykirjoitus

© 2013. Juttu on julkaistu vuonna 2013 netissä olleiden "keskustelujen" innoittamana.
2016 sivuston uudistuksen myötä Historia-osuuden sivuilla löytyy paljon samaa kuin tässä kirjoituksessa.
2015 Old Line rekisteröitiin yhteistön tavaramerkiksi, minulla on tavaramerkin haltijan lupa käyttää sitä siperianhusky.netissä.

Old line® ei ole Monadnock-linja

Ensin hieman old linesta, koska yhä jopa rodun parissa on ihmisiä, jotka levittelevät virheellistä tietoa old line koiristamme. Old line ei ole Monadnock linja, vaan kanta perustuu moniin vanhoihin kenneleihin ja keskenään hieman erityyppisiin koiriin. Monadnock kennelin kasvattajaa Lorna Demidoffia pidetään ”rodun äitinä” ja hänellä oli siperianhuskyja vuodesta 1931. Lorna oli tunnettu kilpa-ajaja ja kasvatti hyväluonteisia, tyypiltään yhtenäisiä näyttelyissäkin pärjääviä koiria. Pitkän kasvattajauran tehneenä pentueita myös tuli enemmän kun omia koiria ja sijoitusnarttuja on vuosikymmenien ajalta ja Monadnock koirat olivat todella arvostettuja. Ei siis ole ihme että näitä hienoja koiria löytyy sukutauluistamme paljon. Monadnock koiria löytyy myös show ja kilpalinjan koirista, monissa kilpalinjaisissa on takana myös Monadnock's Pando, jota kilpalinjan ihmiset eivät pidä arvossa ja johon palaan myöhemmin tekstissä. Monet myöhemmät kennelit perustuivat Monadnockiin, mutta ei tietenkään kaikki.

Old linea ovat tietenkin kaikki vanhat kennelit; Seppala-Ricker koirat, joissa oli suoraan Siperiasta tuotettuja koiria sekä Norhern Light, Belford, ja Chinook. Jacksonin ja Channingin Seppala-Rickeriltä hankkimat koirat, sekä Chapmanin Cooney/Johnson-kannan koirat, Shattuckin Dufresnelta hankkimat koirat (samaa kantaa kuin Northern Light, Seppalan omistamista koirista ja joidenkin lähteiden mukaan suoraan Siperiasta tuotetusta nartusta) ja Taylorin Cooney/Johnson-kannan koirat, joita ei katsota hyvällä ns. Seppalalinjan kannattajien keskuudessa.

30-luvun kennelit Wheelerin of Seppala, Shearerin Foxstand koirat (joka muuten siirtyi myöhemmin Seppala strain-koiriin ja halusi kasvattaa vanhoista linjoista tulevia pidempikarvaisia koiria, kiinnitti paljon huomiota kosmeettisiin seikkoihin ja pettyi kun koiransa eivät pärjänneet näyttelyissä pidemmän turkkinsa takia). Tässä vaiheessa on mainittava, että siperiankoiria oli kasvatettu "erillisenä rotuna" USA:ssa jo yli kahden vuosikymmenen ajan ja rotu hyväksyttiin viimein AKC:ssa. Ensimmäinen rotumääritelmä julkaistiin vasta 1932 ja sen kirjoitti Northern Light kennelin kasvattaja Hurley. Myös muut 30-luvun kennelit kuten Cold River, Monadnock, ja Calivali (vain varhaisemmat) ovat old linea.

40-luvun kennelit ovat old linea; Gatineau (kanadalaisia työkoiria), White Water Lake, Kabkol, Dichoda, Bow Lake, Huskie-Haven, Little Alaska, Tyndrum ja tietenkin vanha Igloo Pak ja Alaskan kennelin koirat. Igloo Pak alkoi myöhemmin jalostaa koiria pelkästään kilpakoiran nopeutta silmällä pitäen, mikä on kiistatonta ja kasvattaja Lombard vaihtoi lopulta koko kantansa monirotuiseen alaskanhuskyyn saadakseen nopeampia koiria. Lombard myös näyttelytti varhaisia koiriaan valioiksi asti ja oli arvostettu kilpa-ajaja. Old lineen ei hyväksytä 80-luvulla syntyneitä Igloo Pak kennelin koiria ja valikoidusti 70-luvulla syntyneitä koiria, sitä aikaisemmat ovat old linea. Tämä siksi, että koirien ulkomuoto muuttui todella radikaalisti alakanhuskya muistuttavaksi ja mikä huomionarvoisinta koirien luonteet huononivat. Huonoja luonteita ilmeni myös Suomeen tuotetuissa koirissa kun koirissa alkoi esiintyä sellaista käytöstä mitä aiemmin ei ollut lainkaan. Ongelmana oli ylikorostunut metsästyskäyttäytyminen koirien käydessä pentujen ja pienten koirien kimppuun tappomielessä täysin varoittamatta. Tällaista luonnetta ei haluttu, eikä haluta old lineen ja raja vedettiin silloin. Kilpalinjassa tätä ongelmakäyttäytymistä on yhä ja koirat ovat päässeet lööppeihin useammin kuin kerran ja monia koiria on lopetettu tällaisen käyttäytymisen takia. Samoin Alaskan koirat muuttuivat tyypiltä nopeuskilpailuihin sopivimmiksi, vaikka luonteen ongelmat eivät olleet yhtä vakavia, tyyppi oli niin erilainen ettei myöskään Alaskan kennelin koiria enää hyväksytty old lineen. Suomeen tuotettu Alaskan's Victor of Anadyr näkyy mm. yhä old line koiriemme sukutauluissa, Anadyr koiria tulee myös monien muiden kytköksien kautta. Nykyisistä Anadyr-koirista voi tulla paljon old linea muistuttavia koiria, riippuen siitä miten paljon pelkkiä Alaskan kennelin koiria niiden suvussa on.

Myöskään Dichoda ei perustunut Monadnockiin, vaan suku oli laaja sisältäen mm. Monadnockia, of Seppalaa, Alyeskaa, Belfordia, Northern Lightia ja Anadyria. Braytonien kenneli oli ensimmäinen Kaliforniassa ja alusta lähtien koiria myös ajettiin, vaikka se vaati enemmän vaivaa. Lumettomilla alueilla ajettiin kärryillä ja kun Braytonit hankkivatkin johtajakoiraksi CH Noho of Anadyrin, koiria päästiin ajamaan myös lumella vuoristossa ja Kaliforniassa järjestettiin kilpailuitakin ainakin jo 50-luvulla.

Bow Lake kennelistä vielä sen verran, että se oli Seppalan ja Snodien yhteistyökennel. Kennel aloitti Gatineau-koirilla ja lisäksi käytettiin Igloo Pak's Chuckcheeta ja Torr of Seppalaa. Bow Lake koirat olivat usein isoja ja vahvarakenteisia, väriltään valkoisia, harmaita ja valkoisia tummalla satulalla. Seppalan sanotaan kasvattaneen sodan jälkeen husky-malamuuttisekoituksia, jotka olivat myös valkoisia koiria harmaalla satulalla. Kerrotaan Seppalan ottaneen näitä kasvattejaan mukaansa Seattleen Bow Lake kenneliin, missä niiden kasvatusta ei enää jatkettu kun Seppala ja Snodie hankkivat rekisteröityjä siperianhuskyja. 50-luvulla oli kuitenkin epäilyjä koirien puhdasrotuisuudesta, mutta Seppalan mukaan Bow Lake kennelissä oli vain rekisteröityjä, puhtaita siperianhuskyja.

Oli kulunut lähes 30 vuotta siitä kun Seppala oli ensimmäisen kerran tekemisissä siperianhuskyjen kanssa ja sukutauluissa alkoi olla rekisteröityjä koiria useamman sukupolven ajalla. Bow Lake kennelin kasvatit antavat hyvän kuvan siitä mihin suuntaan Seppala halusi rodun kehittyvän. Tunnettuja koiria ovat mm. Ike ja Little Sepp Of Bow Lake sekä Nanook Of Bow Lake, josta tuli Nanook kennelin kantakoira. Snodie ja Seppala käyttivät koiriaan näyttelyissä, mutta petyttyään tuomareiden huonoon asiantuntemukseen heidän näyttelyinnostuksensa loppui. 50-luvulla saattoi olla allrounder-tuomareita, jotka eivät olleet koskaan kuulleetkaan siperianhuskysta.

50-luvulla tuli lisää kenneleitä, jotka myöskin old lineen hyväksytään. Jean Bryar oli tunnettu ja arvostettu kilpa-ajaja ja hän kasvatti siperianhuskyja Bryar, Norvik ja Mulpus Brook nimillä. Lorna Demidoff oli pitkään käyttänyt pelkästään omia koiriaan, mutta otti ”ulkosiitoksena” Bryarilta Mulpus Brook's the Roadmasterin, joka ei sairastuttuaan enää juossut kilpavaljakossa. Roady oli isän puolelta vahvasti vanhaa Seppalalinjaa, mukana ripaus Alyeskaa, ei missään nimessä mikään ”show koira”. 50-luvulla aloitti myös Elizabeth Rickerin tytär Susan Rickerin Snow Ridge kenneli. Susan käytti koiriaan paljon näyttelyissä, mutta hänen tiedetään myös kilpailleen jonkin verran. Snow Ridge on tavallaan dual purpose kennelinä Kanadan vastine Monadnockille, vaikka kasvatustyö oli huomattavasti pienempää – mutta silti Snow Ridgeä ei pidetä ”näyttelylinjan kennelinä”. Myös Elizabeth Ricker ite kasvatti ja näyttelytti Manawan kennelinsä koiria, eivätkä ”rodun isoäidin” koirat suinkaan olleet puhdasta Seppalalinjaa vaan koirissa oli takana niin Alyeskaa kuin Monadnockiakin.

Of Seppala kennel jatkoi vuodesta 1950 McLeanin ja J. D. McFaulin (Gatineau) voimin kun hän hankki Wheelerin jäljellä olevat koirat ja luvan käyttää of Seppala kennelnimeä. McFaul myi heti 6 Wheeler-koiraa Foxstand kenneliin kertoen Shearerin halunneen juuri pidempiturkkiset koirat. Old line siperianhuskyissa McFaulin of Seppala vaikuttaa mm. CH Mikiuk Tuktu Tornyakin kautta, joka on tärkeä osa vanhaa linjaa, sillä siinä ei ole lainkaan Chinookia tai Monadnockia sen perustuessa lähinnä of Seppala ja Foxstand koiriin.

Myös Grantien Marlytuk kenneli aloitti 50-luvulla. He aloittivat siperianhuskyjen parissa jo vuonna 1944 auttaessaan Joe ja Edith Boothia siperianhuskyjen treenaamisessa. 1950 Grantit siirtyivätkin Forthinghamin Cold River kenneliin treenaamaan ja kilpailemaan kennelin valjakolla, Fortinghamilla oli tuolloin 14 siperianhuskya. Kennelin kanta ei suinkaan ollut Monadnockia, vaikka esim. SHS:n linjataulukko niin virheellisesti esittää. Kanta perustui Fortinghamin koiriin, jotka tulivat mm. suoraan Wheelerin of Seppala kennelistä. Peggy treenasi Cold River kennelin kilpavaljakkoa ja Lyle ajoi kilpailuissa. Vuonna 1956 Marie Lee Fortingham joutui lopettamaan Cold River kennelin ja Grantit saivat haluamansa koirat ja varusteet Cold Riveriltä. He valitsivat yhteensä 5 koiraa: Ninga of Cold River, Lena of Cold River, Enara of Cold River, Tongass of Cold River ja Rolan. Viimeksi mainittu oli näistä merkittävin, sen isä oli Igloo Pak's Blui ja emä CH Helen of Cold River. Yhdistettynä William Belleten Izok of Gap Mountainiin syntyivät Wanee of Marly ja CH Nonook of Marly. Itse Rola kuoli 15-vuotiaana ja sillä oli 14/15 valionarvoon vaadittavista pisteistä. Yhdistettynä jälleen johtajaan Monadnock's White Christmasiin (joka oli muuten 1957 syntynyt piebald) syntyi Marlytuk's Ahrigah Nakoo, joka oli molempien CH Koonah's Red Kiskan että CH Koonah's Red Goldin emä.

Marlytuk tuli tunnetuksi punaisista koiristaan, vaikka kennelistä tuli muunkin värisiä siperianhuskyja. Kiskan lisäksi toinen tunnettu koira oli sen pentu, upea BISS CH Marlytuk's Red Sun of Kiska (isä CH Monadnock's Akela), joka tunnettiin erityisesti sen tasapainoisista liikkeistä. Myöskin Marlytuk oli dual-purpose kennel, jo ennen kuin ko. käsitettä oli edes keksitty. Marlytuk mm. voitti SHCA:n Racing Trophyn neljä kertaa ja siperianhuskyn säilyttäminen käyttökoirana oli Granteille hyvin tärkeää. Kennelin linjat jatkuivat mm. Savdajaure ja Doonauk kenneleissä.

Alakazan oli hyvin tärkeä old line kenneli. Se sai alkunsa vuonna 1954 kun Paul ja Margaret Koehler hankkivat pennun, jonka nimesivät Laska of Kazaniksi. Laska oli pääosin Monadnockia ja sen emän isä oli Izok of Gap Mountain Chinook ja of Seppala-linjaa. Isä Aleka's Ruska oli tunnettu Tat Duvalin kilpavaljakosta. Seuraavaksi Koehlerit hankkivat CH Nordholm's Jonaksen Joel Nordholmilta, se oli isän puolelta Foxstandia ja emän puolelta vaikuttivat Igloo Pak, Komatik, Monadnock, Chinook ja of Seppala. Yhdistelmästä syntyi Agfa of Kazan, joka uudelleen astutettuna CH Nordholm's Jonaksella tuotti CH Kira of Kazanin, jota Peggy piti kennelin todellisena kantakoirana. Jatkaen Monadnockilla syntyi BIS CH Kronprinz of Kazan, joka oli erinomaisen näyttelymenestyksen lisäksi erinomainen rekikoira Alakazan kennelin valjakossa.

Huolimatta siitä, että Alakazan koirat pärjäsivät näyttelyissä oli kennelin valjakko voitokas myös kilpailuissa. Alakazan valjakko mm. voitti Arctic Sled Dog Clubin halutun palkinnon vuonna 1964 upealla valjakolla, jossa oli 5 muotovaliota ja 2 muuten näyttelyissä pärjännyttä koiraa. Vaikka 50-luvun kennelien yhteydessä ei mainittaisi erikseen valjakkokäyttöä olivat ne kaikki dual-purpose kenneleitä, osa myös kilpaili menestyksekkäästi, osa ajoi aktiivisesti harrastevaljakkoa ja lumettomilla alueilla ajettiin kärryvaljakoilla. Peggy on toiminut SHCA:ssa, tehnyt Newsletteriä ja kirjoittanut toisen rodun tärkeimmistä kirjoista: the Siberian Husky, Live the adventure.

Gagnon hyväksytään old lineen, mutta se ei vaikuta juurikaan nykyisissä koirissamme. Yeso Pac oli tunnettu dual purpose kenneli, Posey kilpaili vuoteen 1968, jolloin hän loukkaantui ja kilpavaljakot siirtyivät muille ajajille. Vuonna 1974 kennelin tiimi valittiin toiselle sijalle New England Sled Dog Clubissa. Tärkeitä koiria oli mm. Yeso Pac's Satan. Se oli Poseyn suosikkikoira ja erinomainen johtaja. Sen isä Igloo Pak's Jan on Wing-A:n tapaan viimeisiä old lineksi hyväksyttyjä siperianhuskyja. Itse Satan oli kuitenkin vanhaa vahvaluustoista tyyppiä. Myöhemmissä Yeso Pac koirissa on show linjaa, jota ei hyväksytä old lineen. Williamsien Foxhaunt kennel perustettiin vuonna 1955. Kantakoirat tulivat Monadnockilta ja ulkopuolisia jalostusuroksia olivat CH Frosty Aire's Banner Boy ja Igloo Pak's Tok sekä narttu Yeso Pac's Sandy (Monadnock ja Kabkol-linjaa). Foxhaunt kennelille oli tärkeää jalostaa rotumääritelmän mukaisia siperianhuskyja, jotka juoksevat valjakossa. Kennelin valjakot kilpailivat menestyskekkäästi, myöhemmin 80-luvulla kennelin koirissa oli kilpalinjaa.

Fosterien Frosty Aire kennelin kantakoira oli CH Kenai Kittee of Beauchien CDX. Kitteen vanhemmat olivat Tyndrum kennelistä, pääosin Monadnock ja Anadyr-linjaa. Richard Beaulieun kasvattaman Kitteen vanhemmat juoksivat hänen kilpavaljakossa ja menestyivät voittaen kilpailuita Alaskassa. Tunnettuja koiria olivat CH Frosty Aire's Suntrana, CH Frosty Aire's Beauchien CD ja CH Frosty Aire's Banner Boy CD. Fosterien ideaalisiperianhusky oli Izok of Gap Mountain (CH Wonalancet’s Baldy Of Alyeska x Duchess Of Cold River), musta-valkoinen ja sinisilmäinen kilpakoira jota he hakivat jalostuksessaan – myöskään Frosty Aire ei ollut ”Monadnock linjaa”. Toisessa 50-luvun lopulla aloittaneessa kennelissä Fra-Marissa vaikuttivat Monadnockin lisäksi Anadyr, Bow Lake, Long Peak, Chinook, Cold River ja Igloo Pak. Dichoda, Kabkol, Alakazan, Marlytuk ja Savdajaure ovat myös virheellisesti SHS:n julkaisemassa linjataulukossa katsottu ”Monadnock linjaksi”.

Ella Shovahin Polaris kennel (pentuja rekisteröity myös muilla nimillä) oli aktiivinen rodun parissa 50-luvulla. Ella hankki harmaa-valkoisen Dushka of Monadnockin (White Water Lake Knight x BISS Tanya Of Monadnock) vuonna 1951 ja ensimmäiset pennut syntyivät 1953 Nikki of Monadnockille (CH Vanya Of Monadnock III x Monadnock's Blitzen). Pennuista merkitystä oli CH Sintalutalla, joka näkyy yhä nykyisissä sukutauluissamme. Shovahit pitivät koko pentueen, sillä emää ja sen pentuja pidettiin parhaana mahdollisena valjakkona. Ella kilpaili aktiivisesti koirillaan ja CH Sintalutan pentu Polaris’ Petya Pandovitch oli Suomeen tuodun Kanakanak’s Kishkan isä. Tähän tärkeä huomio Kanakanak's Kishkan ”näyttelylinja”-statuksesta, jonka SHS on sillekin antanut. Myös sen isä oli käyttökoira ja sen molemmat vanhemmat olivat kilpavaljakoiden johtajia ja koko sen suku Monadnock kennelin kilpa-ajalta, mukana monia johtajakoiria. Emän puolelta tulee Anadyr ja of Seppala koiria, sekä useita kilpailevia kenneleitä. Kyseinen koira ei millään mittapuulla ollut ”näyttelylinjaa” vaan tuon ajan parhaimmistoa dual-purpose kantaa, kilpakenneleistä, joiden koirissa oli myös valioita.

Murex kennelin Muriel ja Rex Stumpferin pienimuotoisesti kasvatettuja Murex's koiria voi yhä löytää nykyisistä sukutauluista. 1956 syntyneen pentueen vanhemmat olivat Rex's Yukon King ja Mulpu's Brook's The Jezebel. 1958 syntyneessä pentueessa vanhemmat olivat CH Monadnock's Red Tango of Murex (ensimmäinen punainen valio) ja Monadnock's Eb-Ny Lass of Murex (Foxstand, Wihte Water Lake, Chinook, Cold River, Monadnock).

Forsbergien Savdajaure kennelin ensimmäiset siperianhuskyt olivat CH Monadnock’s Savda Bakko ja Monadnock’s Savda Pandi. Bakko oli Polaris kennelin Ella Shovahin kasvatti (molemmat vanhemmat kilpajohtajia) ja Pandi oli Muriel Stumpferin kasvatti (Murex kennel). Tunnetuin kasvatti on CH Savdajaure's Cognac, joka löytyy suomalaisten koirien takaa mm. Tawny Hill's Memory of Gognacin takaa.

Tässä oli joitakin tärkeitä old line kenneleitä 60-luvun alkuun saakka. Kuten jokainen voi todeta, kanta ei millään muotoa perustu pelkkään Monadnockiin, eikä voida puhua ”Monadnock linjasta”. 60-luvulla tuli näihin perustuvia kenneleitä kuten Koryak, Natomah, Troika, Snoana, Lamark, Teeco ja Suomessa mm. Mekusak. 60-luvun kenneleistä Innisfree ja Karnovanda ovat tunnetuimpia nykyajan näyttelylinjan kenneleitä. Old lineen ei hyväksytä 80-luvun matador-jalostuksen seurauksia eli Innisfree's Sierra Cinnaria tai sen jälkeläisiä, jota old linessa saa olla enintään 6,25%. Karnovandalla on enemmän old line-tyyppisiä koiria, mutta koska niissäkin on Innisfreetä niitäkään ei hyväksytä. Old lineen ei haluta show linjan rakennevirheitä. Myöhemmistä kenneleistä old linea ovat kasvattaneet mm. Norstarr, Fjiorlund, Siberkirk, Tori ja tietenkin Kuuhaukun. Kuuhaukun kantanarttu FI & SE MVA Roady Ratiritiralla oli ¼ vanhaa Seppalalinjaa, loput muita vanhoja kenneleitä.

Kilpalinjasta old lineen ei hyväksytä lainkaan Zero kennelin koiria tai niiden jälkeläisiä koirien monirotuisuuden vuoksi. Igloo Pakia tai Anadyria tai niihin perustuvia kenneleitä ei ole 70-luvun jälkeen hyväksytty, eikä uudelleen elvytettyä Seppalalinjaa, joissa myös sanotaan olevan alaskanhuskya (Sepp-Alta jne. eivät ole hyväksyttäviä). Nykyisistäkin ns. Seppalalinjan koirista voi tulla hyvin paljon old linea muistuttavia koiria riippuen tietenkin siitä miten paljon niissä on aitoja, alkuperäisiä Seppalalinjoja, jotka myös old lineen hyväksytään. Tunnusomaisia piirteitä ovat mm. vahvempi luusto ja pidempi turkki, joita tyypillisesti esiintyy vanhoissa linjoissa oli ne sitten old linea tai ns. Seppalalinjaa. Seppalalinjan kasvattaja Jeffrey Bragg tuotti Siperiasta aboriginaalikoiria, mutta niitä ei tietenkään voinut rekisteröidä AKC:ssa – periaatteessa myös siperialaiset aboriginaalikoirat hyväksytään old lineen jos ne kaikilta ominaisuuksiltaan vastaavat vanhaa linjaa.

Old linessa on tarkoituksena vanhan tyypin ja linjan säilyttäminen ei alaskanhusky-sekoitusten käyttö kilpailumenestyksen takia tai alati näyttelymuodin mukana muuttuvat show linjan koirat. Show linjoissa välillä muodissa ovat raskaat ja välillä aivan kevyet koirat, välillä isot ja vahvaluustoiset, välillä aivan pienet tuskin rotumääritelmän alarajalle yltävät. Väreihin kiinnitetään myös paljon huomiota, jos riistanväriselle kilpalinjaiselle haetaan rotujärjestön foorumilla toista riistanväristä koiraa siitokseen kukaan ei älähdä, mutta jos joku haluaa musta-valkoisen koiran se on valtava synti. Show linjoissa on pitkään ollut muodissa vaaleanharmaat ja vaaleanpunaiset, lähes valkoiseksi haalistetut värit ja nyt muotiin on tullut show linjoissakin koirat joilla on ns. likainen maski. Myös old linessa on monen värisiä koiria, mutta kun koiria ei jalosteta väriä silmällä pitäen dominoivat värit tulevat yleistymään. On mm. ihailtu 70-luvun old line koirien hiekanväriä ja valitettu kun väri on kadotettu, kyse ei ole siitä etteikö old line kasvattajat olisi pitäneet hiekanväristä vaan siitä, että ellei sitä erityisesti lähdetä jalostuksella vaalimaan se tulee jäämään dominoivan musta-valkoisen värin alle.

Rodussa, jossa kaikki värit on sallittu on huvittavaa, että itseään ns. käyttökoiraihmisinä pitävät henkilöt kiinnittävät niin paljon huomiota koiran väriin. Värijalostusta on tietenkin ollut ”aikojen alusta” lähtien. Tsuktsit valitsivat siitoskoirat jo pikkupennuista ja värillä oli suuri vaikutus valintaan. Ylimääräiset narttupennut lopetettiin heti, uroksia jalostettiin enemmän käytön perusteella kun ei-halutut koirat pystyttiin myöhemmin kastroimaan. Myös tsuktsit uhrasivat jonkin verran koiria ja uhrikoirat monesti valittiin tehtäväänsä jo pieninä pentuina, yleensä värin takia (usein mustat ja valkoiset). Valitessaan henkiin jääviä narttuja tsuktsinaiset ovat tehneet valikoivaa jalostusta, aivan kuten nykyään monet kasvattajat joutuvat valitsemaan itselle jäävät ja sijoitettavat koirat alle luovutusikäisinä eli ei juuri muun kuin luonteen ja ulkonäön perusteella.

Siperianhusky Suomessa - Se todellinen historia

Suurin osa, eli lähes kaikki suomalaiset siperianhuskyharrastajat perustavat historiatietonsa SHS:n asenteellisiin julkaisuihin. Harva on itse tutkinut rodun historiaa Suomessa, joka antaakin historiasta hyvin erilaisen kuvan. Nämä havainnot perustuvat historiallisiin faktoihin, eli vanhoihin lehtiin, joita jokainen voi tutkia ja huomata miten asiat todella olivat.

Rotujärjestö perustettiin vuonna 1967 ja alusta lähtien oli tärkeää ylläpitää siperianhuskyn alkuperäiset ja arktiset rekikoiran ominaisuudet. Tuohon aikaan Suomessa oli vain old line siperianhuskyja ja ensimmäiset harrastajat olivat hyvin innokaita käyttämään koiriaan rekikoirina ja kokoamaan valjakoita vähäisestäkin koiramäärästä.

Heti alusta lähtien Suomeen tuodut rodun edustajat olivat huipputasoa ja tuotiin koiria tunnetuista dual-purpose kenneleistä. Tämä tarkoitti sitä, että koirat olivat hyväluonteisia ja ulkomuodon suhteen valiotasoa ja koiria heti myös käytettiin rekikoirina. Ensimmäisen siperianhuskyn tuottanut Kerttu Alm kasvatti Lumimaan siperianhuskyja (1967-1973), mutta kenneli ei ollut rodulle erityisen merkittävä ja kasvatti vain 5 pentuetta. Seuraava tuonti tuotiin suoraan USA:sta Kanakanak’s kennelistä. Kanakanak’s Kishka oli astutettu huippukennelin uroksella Monadnock’s Konyak of Kazanilla, josta syntyi ensimmäiset siperianhuskyt Mäntysalojen Ahtojään kenneliin. Ahtojään kenneli tuotti muitakin siperianhuskyja Alakazan ja Innisfree kenneleistä, nuo molemmat tuonnit olivat kilpavaljakoiden johtajakoiria. Ahtojään ensimmäisestä pentueesta 1966 pennut ostivat Ekstamit (Mekusak kennel) ja Blomqvist (Kree Vanka kennel).

Vuonna 1969 Sirénit tuottivat Äijänsuon kenneliinsä yhden Suomen tunnetuimmiksi tulleista siperianhuskyista C.I.B POHJ MVA Norstarr’s Baanchin. Se tuli samoista vanhoista linjoista kuin aikaisemmatkin tuonnit ja oli menestynyt kilpavaljakon johtaja Sirénien kilpavaljakossa. Baanchi juoksi 8-vuotiaana mm. Sirénin SM- ja PM-mestaruusvaljalkossa jälkeläistensä kanssa vielä vuonna 1977. Lisäksi se voitti näyttelyissä ja on Suomen eniten jalostukseen käytetty siperianhusky. Sen jälkeläiset olivat menestyksekkäitä niin rekikoirina kuin näyttelyissäkin. Samana vuonna Mekusak kenneliin tuotettu Snoana’s Marina jatkoi samaa linjaa, se oli käyttökoira ja muotovalio. Näiden USA:n tuontien lisäksi vuonna 1969 tuotiin 2 koiraa Alankomaista, ne olivat Green-Beret’s kennelistä ja puhdasta Anadyr kennelin linjaa. Anadyr kennelin koiria käytettiin tuohon aikaan myös näyttelyissä ja ne edustivat samaa vanhaa tyyppiä kuten kuvista voi nähdä.

Seuraavina vuosina tuotiin paljon hyviä koiria mm. 3 siperianhuskya arvostetusta Monadnock kennelistä. Kuitenkin vain yhdellä niistä Mekusak kennelin Monadnock’s Papik of Mekusakilla oli merkitystä rodun tulevaisuudelle. Se oli jälleen erinomainen esimerkki dual-purpose siperianhuskysta ja sen jälkeläiset jatkoivat samaa linjaa. Eräs tuonti oli USA:n valio, joka valioitui myös Suomessa, se oli Karnovanda’s Zenzarya ja myös kilpavaljakon johtaja. Vuonna 1976 tuotettiin Tawny Hill’s Memory of Cognac. Se oli kilpavaljakon johtaja ja kaikkien aikojen 4. eniten jalostukseen käytetty tuontiuros. 70-luvun puolenvälin tienoilla oli alettu ihmettelemään miksi norjalaisten huskyjen tyyppi erosi niin paljon suomalaisesta tyypistä. Kun norjalaiset voittivat PM-kilpailun halusi osa suomalaisista ajajista muuttaa koko koirakantansa tähän uuteen kevyeen linjaan.

70-luvun puoliväliin asti Suomessa oli siis vain old line siperianhuskyja, jotka tulivat arvostetuista kenneleistä, jotka käyttivät koiriaan rekikoirina, osa myös yhä kilpaili. Suomessa ei ollut ”näyttelykenneleitä” vaan koiria käytettiin innokkaasti ja niillä kilpailtiin. Ajat olivat vertailukelpoisia alkuaikojen koiriin ja johtajakoiria oli paljon. Tyyppi oli terverakenteinen ja arktinen, monet koirat myös pärjäsivät näyttelyissä ja valioituivat. Missä sitten mentiin vikaan? Rodun historiaa on hyvä seurata vanhojen Siperian Husky-lehtien avulla. Alkuaikojen tunnelma on hyvä ja lehdissä on tasaisesti käyttö- ja ulkomuotoasiaa, näyttely- ja kilpailutuloksia (samat ihmiset kilpailivat ja näyttelyttivät koiriaan). Lehdissä ei ollut ”rivien välistä” luettavaa toisten koirien mollaamista ja jalostusjutut olivat tärkeitä ja asiallisia. Kun rotu alkoi yleistymään siperianhuskyja alkoi olemaan enemmän myös ns. kotikoirina, eikä pelkästään ”HC-valjakkoharrastajilla” ja näitä ei-rekikoiria kutsuttiin ”pullahuskyiksi”, eikä sillä ollut mitään tekemistä koiran jalostuslinjan kanssa. Osa harrastajista oli siis huolissaan siperianhuskyn käyttökoirastatuksesta, eikä silläkään ollut mitään tekemistä kilpailuiden kanssa, vaan tärkeää oli juuri siperianhuskyn työkoirana säilyttäminen. Tämä tarkoitti sitä, että koiria tuli käyttää työ- tai retkiajossa vaikeissa sää- ja maasto-olosuhteissa ja koirien tuli vetää taakkaa.

70-luvun puolivälin jälkeen tuli muutoksia seuran hallituksessa ja lehden tyyli muuttui. PM-kilpailuissa oli huomattu valtava ero vanhan suomalaisen siperianhuskyn ja norjalaisten koirien välillä. Me kaikki tiedämme mistä tuo ero johtui ja monirotuisuusasiaa on puitu kilpalinjan kasvattajienkin toimesta eri foorumeilla, ei vähiten Facebookissa. Kilpailut olivat pitkään sallittuja vain rekisteröidyille rotukoirille, koska haluttiin arktisten koirien kilpailevan vain toisiaan vastaan. Tämä jätti risteytyskoirat ulkopuolelle, ellei niitä rekisteröity siperianhuskyiksi – ja juuri niin tehtiin. Kun kilpailuissa yhtäkkiä esiteltiin turkittomat (koirilla saattoi olla lyhyt lintukoiran turkki ja paljaat vatsat), luppakorvaiset, kevyet ja raajakkaat ”piiskahäntäiset” siperianhuskyt oli selvää, että arktista koiraa kannattavat esittivät epäilyksensä koirien rotupuhtaudesta. Risteytyskoiria tuotiin siperianhuskyina ja Pohjoismaissa tehtiin omia risteytyksiä, jotka rekisteröitiin siperianhuskyiksi. Tästä on myös SHS kirjoittanut omassa kirjassaan.

Osa suomalaisista ajajista vaihtoi koiransa ”uuteen kevyeen tyyppiin” ja mainosti koirakantansa muutosta näkyvästi seuran lehdessä. Samaan aikaan lehdessä alettiin julkaista alaskanhuskyn rakennetta ihannoivia Lombardin ja Dunlapin kirjoituksia, siis henkilöiden, jotka eivät enää edes kasvattaneet siperianhuskyja vaan vaihtoivat lopulta kantansa kokonaan alaskanhuskyyn. Arktisilla ominaisuuksilla ei ollut enää väliä, haluttiin paras ja nopein rekikoira. Oli joitakin kilpakoiria, jotka ulkomuotonsa puolesta näyttivät siperianhuskyilta, mutta joilla oli suuria ongelmia luonteessa. Ongelmina oli koirien susimainen käytös, joka näkyi arkuutena ja toisiin koiriin kohdistuvana metsästyskäyttäytymisenä. Siperianhuskyja alkoi näkyä lööpeissä kun ne olivat raadelleet pikkukoiria kuoliaaksi ja käyneet lasten kimppuun, paperiton husky on myös Suomessa tappanut lapsen. Tällaisia ongelmia ei ollut ennen kilpatyypin koirien saapumista. Kilpakoiria, joiden uskottiin olevan puhdasrotuisia siperianhuskyja hyväksytiin old line jalostukseen, mutta käytännöstä näkee, että tiettyjä linjoja ei jatkettu, eikä tiettyihin koiriin ole missään nimessä old linessa linjattu. Voisi sanoa, että enää ei ajettu arktisen työkoira siperianhuskyn asiaa, siis käyttökoiran, jonka tuli vetää kuormaa ankarissa arktisissa olosuhteissa vaan ihanne oli nopea kilpakoira, joka pärjäsi risteytyskoiria vastaan – ja niin myös kilpailut avattiin kaikille roduille ja siperianhuskyn rotujärjestö järjesti kilpailuita monirotuisille ei-arktisille risteytyskoirille Kennelliiton sääntöjen vastaisesti.

On outoa, että SHS on antanut ensimmäisille suomalaisille siperianhuskyille jotenkin ”show linjan” koirien statuksen, vaikka koirat olivat nimenomaan dual purpose-koiria, niillä kilpailtiin ja ne pysyivät johtajakoiralistoilla vielä uusien tuontien jälkeenkin. Kilpailujen ajat olivat verrattavissa alkukoirien aikoihin, valjakot eivät tietenkään olisi pärjänneet alaskanhuskyille, mikä ei ole tarkoitustaan. Bo Ekstamin ollessa SHS:n pj. hän oli hyvin sovitteleva, eikä linjaeroa olisi haluttu tehdä. Kuten jokainen voi vanhoista lehdistä lukea vanhojen linjojen harrastajat eivät haastaneet riitaa, mutta vastasivat väitteisiin lehtien palstoilla.

Lähteinä tässä pääosin vanhat SHCA:n Newsletterit ja 70-luvun SHS:n Siperianhusky-lehdet. Lisäksi lähteenä on ollut Lorna Demidoffin The Complete Siberian Husky ja Jeffrey Braggin kirjoitukset.