siperianhusky.net

SEPPALA SIBERIAN JA OLD LINE SIPERIANHUSKY

Aito siperialainen, ajatuksia kirjasta The Seppala Siberian. Olen päivittänyt juttua vuonna
2015 lisäämällä tietoa siitä, mikä Seppala Siberian Sleddogin tilanne nykyään on.

© 2006-2016 Laura Kinnunen

Seppalakoirien jalostuksen perusajatuksena on pitää koirat sellaisina, kuin olivat Leonhard Seppalan koirat ja alkuperäiset siperiantuonnit. Siis tavoite on sama kuin old line siperianhuskyjen kasvatuksessa. Silti ns. Seppalalinjaiset ovat viimeistään 80-luvulta lähtien näyttäneet täysin muulta kuin arktisilta rekikoirilta. Nykyään ne on rekisteröity omaksi rodukseen Seppala Siberian Sleddog CKC:ssa (Continental Kennel Club), mutta niitä löytyy silti Suomestakin siperianhuskyiksi rekisteröityinä.

Douglas Willetin mukaan Seppalasiperialaisten määritelmä kuuluu seuraavasti:

"Seppala linjaa on mikä tahansa linja jonka voi jäljittää takaisin mihin tahansa kymmenestä ensimmäisistä koirista: Kree Vanka, Tserko, Harry, Smoky, Togo, Kolyma, Nome, Pearl, Dushka, Sonia - kunhan koirien suvussa ei ole kolmessa perättäisessä sukupolvessa kosmeettista jalostusta tai jos koiria ei ole käytetty rekikoirina."

Willetin mukaan nykyiset show linjan siperianhuskyt eivät voi mitenkään kuulua Seppalalinjaisiin, koska niissä on hänen mukaansa 25-40 sukupolvea ulkomuotojalostusta ja, että niitä ei ole pitkiin aikoihin käytetty rekikoirina. Myöskään kilpalinjan (kirjassa puhutaan racing linesta) koirat eivät monesti käy Seppalalinjaisista, koska vaikka niissä on takana paljon työskentelyyn painottuvaa jalostusta, niitä on jalostettu myös ulkomuotoa silmällä pitäen. Se hänen mielestään näkyy vain katsomalla kilpalinjaisten symmetrisiä värikuvointeja ja perinteisiä värityksiä (ilmeisesti osa siperiantuonneista ei sittenkään käy Seppalalinjaisista musta-valkoisen värityksensä ja maskin takia).

On huomioitava, että tuolloin puhuttaessa Seppalalinjaisista puhuttiin "puhtaista, aidoista ja alkuperäisistä siperianhuskyista", koska rotua Seppala Siberian Sleddog ei oltu rekisteröity omaksi rodukseen. Seppalalinjaisissa siperianhuskyissa oli siis eroja old line siperianhuskyihin, Seppalalinjaisilla pidettiin erittäin tärkeänä kilpakäyttöä ja tärkeänä seikkana: niitä ei saanut jalostaa ulkomuodollisesti. Willet kirjoittaa kirjassa The Seppala Siberian, että Seppalalinjaisilla on usein isot päät, lähes aina isot korvat ja niitä on monenvärisiä. Hän kirjoittaa, ettei tiedä ainuttakaan koiraa joka juoksisi paremmin pään muodon, korvien koon tai turkin värin takia. Jos kasvattaja kiinnittää pientäkin huomiota tämänkaltaisiin kosmeettisiin seikkoihin, hän tulee häviämään kilpailuissa. Willet puhuu kirjassa, kuinka monet kilpa-ajajat vaihtoivat alaskalaisiin niiden vallatessa kilpauria. Hän näki, kuinka koirat söivät huomattavasti enemmän kuin siperialaiset ja ne tarvitsivat tossuja, koska niiden jalat eivät kestäneet. Seppalasiperialaisten vastuksena olivat siis alaskalaiset - lyhytturkkiset ja korkearaajaiset risteytyskoirat.

Jeffrey Bragg, Seppala Siberian Sleddogin luojalla ja "alkuperäisten Seppalasiperialaisten" pelastajalla on sen sijaan tässä -86 julkaistussa kirjassa Willetistä eriävä mielipide siitä, mikä on Seppalasiperialainen. Braggin mukaan puhdas Seppalakoira on:

"Mikä tahansa rekisteröity siperianhusky, jonka sukulinjat voidaan kaikki jäljittää takaisin Leonhard Seppalan omistamiin tai niillä kilpailleisiin koiriin, tai suoraan Siperiasta tuotuihin koiriin."

Willet on ehdottomasti tätä määritelmää vastaan, koska se ei auta varjelemaan kannan työskentelykykyä ja muodostaa horjuvan määritelmän ja kysymyksiä siitä, mikä on ja mikä ei ole "Seppalaa". Willet pitää äärimmäisen tärkeänä, ettei mitään koiraa, jonka jalostuksessa on vähääkään mietitty kosmeettisia seikkoja, voida kutsua Seppalalaiseksi.

Old line siperianhuskyt eroavat siis suuresti Willetin Seppalalinjaisista, koska vaikka niitä on aina käytetty rekikoiratyössä niiden jalostuksessa on otettu myös tarkoin huomioon alkuperäinen, arktinen ja rotumääritelmän mukainen ulkomuoto. Sellaiset kosmeettiset seikat kuten pään muoto tai korvien koko, jotka tuntuvat Willetille yhdentekevältä, eivät ole sitä kun puhutaan arktisesta eläimestä. Siperialaisen rekikoiran korvien tulee olla keskikokoiset, paksut ja tiheäkarvaiset, etteivät ne palellu ja koira pystyy sulkemaan korvakäytävät lumelta ja tuulelta. Kuono ei saa olla liian pitkä tai liian lyhyt, jotta koira pystyy tekemään työtä äärimmäisen alhaisissa lämpötiloissa. Old line siperianhuskyjen harrastajille tuntuu myös olevan lähes samantekevää minkä värinen koira saa olla, olihan alkuperäisissä siperialaisissakin vaihtelua väreissä, vaikka toisiin liittyykin enemmän ei-toivottuja ominaisuuksia kuin toisiin. Seppalalinjaisissa sen sijaan ei sallita symmetrisiä värikuvioita vaan suositaan likaisia maskeja ja musta-valkoisissa koirissa "karhukoiran väritystä" (eikö tässä sitten kiinnitetä huomiota kosmeettisiin seikkoihin?).

Kirjassa painotetaan lausetta "form will follow the function", eli muoto seuraa tarkoitustaan. Tämä lause on varsin pätevä oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Siperiassa tuskin jalostettiin koirille oikeaa pään muotoa ja väreillä ei ollut suurta merkitystä (vaikka musta-valkoinen, maskillinen ja sinisilmäinen siperianhusky onkin vaikuttava näky). Silti suurimmalla osalla koirista oli tyypillinen siperianhuskyn pää keskikokoisine korvineen, vaikka joitakin poikkeuksia tietenkin oli. Tällaiset koirat yksinkertaisesti pärjäsivät noissa olosuhteissa paremmin.

Olosuhteiden lisäksi myös koiran käyttö vaikuttaa siihen millaisia ne ovat ulkomuodoltaan. On eri asia jalostaa nopeaa ja jossain suhteessa kestävääkin kilpakoiraa, kuin arktista työkoiraa, joka joutuu vetämään raskaita kuormia, pitkiä matkoja usein umpihangessa. Kannattaa huomioida, että siperialaisten koirien vauhti ei usein ollut huimaavaa, koska ne etenivät painavan kuorman kanssa, vaikeassa maastossa ihmisen kävelyvauhtia. Toisaalta koirat joutuivat työskentelemään myös yksin ja pareittain esim. tuodessa saalista jäältä takaisin, jolloin liinat oli sidottu valjaista suoraan saaliiseen. Sitten saalis kuljetettiin jäätä pitkin takaisin reelle ja siitä mahdollisesti isommalla valjakolla leiriin. Usein pitkillä matkoilla koirien määrä valittiin kuorman painon mukaan, jotta painoa yhtä koiraa kohtaan ei kertynyt paljoa ja vauhti oli tällöin kovempi (ei silti sellainen mitä "superkoirat", alaskalaiset ja risteytykset juoksevat valmiiksi tehdyillä reiteillä). Sopii siis miettiä, mikä on se tarkoitus, jota ulkomuoto seuraa. Kun kyseessä on Englannissa kärrykisoissa juokseva kilpakoira, on käyttö ja rakenteen tarkoitus täysin eri ja ulkomuoto täten sen mukainen (laukkakoiran rakenne).

Jos Willetin mukaan Suomessa rekisteröidyt "Seppalalinjaiset" olisivat puhdasrotuisia, ne olisivat erittäin epärodunomaisia siperianhusky-rodun edustajia, koska Seppalakoirien määritelmien mukaan niitä ei olisi jalostettu ollenkaan siperianhuskyn (tai minkään muunkaan) rotumääritelmän mukaan. "Seppalalinjaiset" eivät siis voi olla aitoja, alkuperäisiä siperianhuskyja tai edes aitoja siperialaisia rekikoiria, koska niiltä on hävinnyt niin monia tärkeitä ominaisuuksia, jotka tekevät siperianhuskysta arktisen rekikoiran. Tämän lisäksi Bragg paljastaa sivuillaan, että Suomeen myyty ja Suomessa laajasti kilpasiperianhuskykantaan vaikuttanut Sno-Sepp's Elvira Of Sepp-Alta olisi monirotuinen ja sen isä olisi aivan joku muu kuin papereihin merkitty Uller Of Sepp-Alta. Bragg on myös sivuillaan kirjoittanut käyttäneensä jalostukseen alaskalaista, mutta myöhemmin todenneen sen virheeksi. Oli kyseessä sitten Willetin tai Braggin Seppalakoirat ei kummatkaan niistä ole tänä päivänä lähelläkään aitoja, arktisia siperianhuskyja.

Kuvassa: Kuuhaukun Tähtisumua (syntynyt 2003) ja sen isoisä Natomah's Ruff-N-Reddi viiden sukupolven takaa (Mikiuk Tuktu Tornyak x Nenana Of Natomah). Kiinnitä huomiota identtisiin mittasuhteisiin, kulmauksiin ja luuston vahvuuteen. Kuvissa kumpikaan koira ei ole täydessä turkissa, omistajansa Vargevass kennelin Karsten Grönåsin mukaan se oli hänen makuunsa liian pitkäkarvainen.

Kuvat: Laura Kinnunen ja Karsten Grönås