siperianhusky.net

Siperianhuskyn rakenne

© 2006 Laura Kinnunen

Tässä artikkelissa tutkitaan siperianhuskyn rakennetta ja liikkeitä. Ohessa on piirroksia hahmotuksen avuksi, piirrokset on tehty oikeiden valokuvien tai valmiiden piirustusten pohjalta. Koko artikkelin lähteenä ovat Lorna Demidoffin ja Carol Dixonin kommentoidut rotumääritelmät, sekä useat muut pitkäaikaisten siperianhusky-kasvattajien artikkelit rakenteesta ja liikkeistä. Tällä sivulla on paljon samaa kuin rotumääritelmäsivulla, mutta lisäksi on kuvaavia piirustuksia ja laajemmat lähteet.

Jokaisen siperianhusky-rotua harrastavan tulisi ensin tutustua rodun historiaan, jotta voi ymmärtää koiran rakennetta ja luonnetta sen käyttötarkoituksen ja elinolosuhteiden kautta. Siperianhusky on arktinen rekikoira Siperiasta Venäjältä. Siitä tehtiin rekisteröity rotu vasta USA:ssa, eli se on toisaalta todella uusi rotukoiramaailmassa. Siperianhusky on "käyttörotu" ja se, että rodun käyttötarkoitus on ymmärretty väärin on myös muuttanut rodun uuteen suuntaan. Sillä niinhän se on "form will follow the function"- niin hyvässä kuin pahassakin.

Nykyään rodussa voidaan erottaa kolme eri linjausta: old line (old foundation line, vanha linja), show line (modern show line, näyttelylinja) ja racing line (kilpalinja), jotka eroavat toisistaan niin paljon, että ne voisivat kuulua eri rotuihin.

KOIRAN TYYPPI JA MITTASUHTEET

Tärkein asia mitä lähdetään tarkastelemaan, on koiran tyyppi ja mittasuhteet. Jos koiran tyyppi ei ole oikea, on turhaa edes jatkaa pidemmälle, koska tyypin kadotettua, sitä ei enää saa takaisin, eikä jäljellä ole enää siperianhuskya. Siperianhuskysta tulisi heti nähdä, että se on kestävä ravaaja. Myös täysin karvattomana siperianhuskyn keskivahvan luuston tulee tulla esiin, eikä se saa muistuttaa ns. laukkarakenteista koiraa. Ravaajan mittasuhteiden lisäksi, siperianhuskylla tulee olla rotutyypillinen pää ja ilme, jotta koiran on erotettavissa muista ravaaja-tyypin roduista.

Kuvan 1. koiralla on erinomaiset rungon mittasuhteet, se on vain hieman korkeuttaan pidempirunkoinen. Kuvasta näkee myös oikean raajojen korkeuden. Kaikenkaikkiaan mittasuhteiden tulee olla tasapainossa, jotta koiran rakenne on vahva ja kestävä. Kuvan koira on hyvin kulmautunut ja sen luusto on suhteessa sen kokoon.

Siperianhuskyssa kaikki on keskikokoista ja liioittelematonta. Sen rakenne on luonnollisen kaunis, vaikka se olisi kesäturkissa, siitä ei löydy mitään pistävän kulmikasta. Se on suorakaiteen muotoinen, hieman korkeuttaan pidempi koira. SH (siperianhusky) on voimakas ja kestävä koira keskikokoisessa paketissa. Se on kooltaan ja luustoltaan keskikokoinen, se ei saa koskaan vaikuttaa liian raskaalta tai antaa hivenkään heiveröistä kuvaa. Sen ulkomuoto herättää kunnioitusta, ja sen katse on aina valpas, joskus jopa ilkikurinen. Hyväkuntoinen siperianhusky on aina vaikuttava ilmestys, olipa kyseessä sudenharmaa ruskeasilmäinen, tai koira jonka silmät ovat jäänsiniset ja turkki ruskanpunainen.

Siperianhuskyn mittasuhteet kertovat, että se on arktinen eläin. Sillä ei saa olla yhtään ylimääräistä ruumiinpinta-alaa, jottei sen lämmönhukka nousisi liian suureksi. Jalat eivät saa olla korkeat, eivätkä matalat. Siperianhuskyn jalkojen ei tarvitse olla pitkät (- kuten ei minkään muunkaan arktisen eläimen), sen takia, että sen tulisi kahlata lumihangessa. Arktisten eläinten paino jakautuu tasaisesti ja koirat kulkevat esim. poroa nopeammin hangessa, koska ne ovat kevyempiä. Mittasuhteissa tulee huomata kohtuus kaikessa, mikään ei saa tässäkään suhteessa olla liioiteltua.

Kuten muissakin roduissa, siperianhuskyssa on jonkin verran tyyppivaihtelua. Tunnettu siperianhusky-kasvattaja Michael Jennings pitää jalostuksessaan mielessään kahta eri tyyppiä, joista ottaa esimerkit rodun alkuaikoina tunnettuihin koiriin. Toisessa "ääripäässä" on hieman kevyempi ja "sporttisempi" uros Kreevanka, joka oli toinen viimeisistä Siperiasta tuotetuista koirista. Toista tyyppiä edustaa Fritz, joka on Kreevankaa vahvaluustoisempi, matalaraajaisempi ja tyypiltään tiiviimpi. Fritzin emä oli siperiantuonti Dolly ja isä Seppalan alkukoirista kasvattama Sepp. Koska koirat ovat melko saman värisiä, on niiden välillä helppo tehdä vertailua. Näissä koirissa näkyy hyvin siperianhuskyssa sallittu tyyppivaihtelu. Molemmat koirat ovat erinomaisia rotunsa edustajia, molemmilla on kauniit päät, hyvät turkit, hyvät välikämmenet sekä kulmaukset edessä ja takana, oikeita mittasuhteita ja luuston vahvuutta unohtamatta. Rungon ja raajojen mittasuhteisiin perehdytään tarkemmin myöhemmin tekstissä.

Kuvassa Kreevanka ja Fritz

ROTUTYYPILLINEN PÄÄ JA KAULA

Oikeanlainen pää on todella tärkeä pystykorvilla, myös siperianhuskylla. Kuten eräs ulkomuototuomari sanoi, "Rakillakin voi olla hyvä rakenne, muttei koskaan rodunomaista päätä". Rakilla tässä viitataan monirotuiseen koiraan, joka on säästynyt kosmeettiselta jalostukselta. Monet väittävät, ettei rotutyypillisellä päällä ole merkitystä, kunhan koira vain juoksee. Kuitenkin kun kyseessä on arktinen koira, ovat pään yksityiskohdat erityisen tärkeitä ja osa siperianhuskyn käyttöominaisuuksia. Arktiset rodut ovat siitä kiitollisia, että ne ovat ulkomuodoltaan hyvin yhteneväisiä elinympäristöstään johtuen ja päiden yksityiskohdat ovat jalostuneet nykyisenkaltaisiksi vasta nykyaikana.

Oikeanlainen pää on tärkeä sekä oikean rotutyypin että arktisen rekikoiran käyttöominaisuuksien takia. Tyypillisen siperianhuskyn ilme on valppaan tarkkaavainen, mutta samalla ystävällinen ja joskus jopa ilkikurinen. Vaikutelman valppaasta ilmeestä tekevät pystyt, korkealle kiinnittyneet korvat, tiiviit huulet ja tarkkaavaiset silmät. Siperianhuskyn tiiviit huulet saavat koiran näyttämään kuin se hymyilisi ystävällisesti, ja tarkkaavaiset, hieman vinot ja tummareunaiset silmät tekevät siperianhuskysta joskus jopa ilkikurisen näköisen. Vanhoissa teksteissä siperianhuskyn ilmettä verrataan usein kettuun, ei suteen. Monet kokevat sinisilmäiset siperianhuskyt pelottavan näköisinä ja on totta, että ilme voi näyttää hyvin terävältä varsinkin jos koiralla on tumma maski tai värikuvio silmien ympärillä!

Selvästi erottuva otsapenger on tärkeä selviytymiselle arktisissa olosuhteissa. Hyvin kehittynyt otsapenger antaa otsaontelolle tarpeeksi tilaa kehittyä, joka sitten suojaa aivojen ja silmien herkkiä kudoksia kylmässä. Liian loivassa otsapenkereessä tätä suojaavaa vaikutusta ei pääse kehittymään ja ylikorostunut otsapenger on yhtälailla vaarallinen arktisissa olosuhteissa paleltumisriskin takia.

Yllä olevassa kuvassa näemme erinomaisen kauniin siperianhuskyn pään, jossa näkyvät tyypilliset korvat, silmät, kirsu ja huulet. Vaikka kuvan koira on sinisilmäinen, on sen ilme lempeän tarkkaavainen! Kuvan koira on Norstarr's Baanchi, joka on Suomen eniten jalostukseen käytetty tuontikoira ja sen perintönä yhä näkee siperianhuskyja, joilla on yhtä kaunis, rotutyypillinen pää.

Samoin kuin otsapenger, myös kuonolla on tärkeä osa koiran käyttöominaisuutena. Lyhyessä kuonossa sisäänhengitetty kylmä ilma ei ehdi lämmetä ja se voi vaurioittaa aivojen kudoksia. Samasta syystä kuono ei saa myöskään olla liian pitkä. Kirsussa tulee olla hyvä pigmentti ja sen tulee olla kokonaan musta, ainoastaan kuparinvärisillä ja punaisilla koirilla kirsu on maksanruskea, ei missään tapauksessa vaaleanpunainen. On tärkeää säilyttää hyvä pigmentti, koska sillä on selviä terveysvaikutuksia, pigmentti vaikuttaa mm. vastustuskykyyn (kokonaisvaltainen elinvoima) ja pigmenttipuutosten pään alueella tiedetään lisäävän riskiä kuuroutua. Jo varhaisissa rotumääritelmissä on mainittu, että silmänympärysten tulee olla mustat. Kilpatyypin koirissa näkee enemmän pigmenttipuutoksia, mikä näkyy esim. päässä vaaleanpunaisina silmänreunuksina ja puutteellisena pigmenttinä kirsussa ja huulissa. Lumikirsu on sallittu, vaikkei toivottu. Se tarkoittaa että joillakin koirilla voi talvella tulla vaalea raita kirsuun. Nykyään näkee huomattavasti enemmän koiria, joilla on huono pigmentti ja vaaleita koiria suositaan yhä enemmän.

Sen lisäksi, että huulet ovat hyvin pigmentoituneet, tulee huulien olla myös hyvin tiiviit. Jo varhaisissa siperiantuonneissa huomattiin erikoinen ominaisuus, eli koirien kyky työskennellä suut tiiviisti kiinni. Tämä ominaisuus jälleen auttaa pitämään koiran tärkeimmät osat lämpiminä ja ehkäisee koiran keuhkoja paleltumasta. Poskien tulee olla vahvat ja erottua selvästi. Etenkin uroksille "ruff" eli kaulus (tai röyhelö) on erittäin toivottava.

Kuvassa vasemmalla erinomainen otsapenger. Otsapenger voi olla 90° kulmassa kuonoa kohden, mutta sen tulee kaartua sulavasti. Oikealla olevassa kuvassa on esitetty liian loiva otsapenger.

Siperianhuskyn silmien tulee olla mantelinmuotoiset ja hieman vinoasentoiset. Silmät eivät saa olla pyöreät tai ulkonevat ja niiden tulee sijaita tarpeeksi syvällä kallossa, jotta kallon luustosta rakentuu silmiä suojaava. Hieman vinon silmien asennon väitetään olevan eduksi lumituiskussa. Ikävä kyllä monet kasvattajat jalostavat koirilleen suuria, pyöreitä ja ulkonevia "nukensilmiä", sillä ne monesti miellyttävät ihmisiä. Tästä tulisi kuitenkin näyttelyssä rangaista, sillä se ei tee rodulle tyypillistä, joskus jopa ilkikuriselta näyttävää ilmettä. Suuret, ulkonevat silmät myös altistavat sairauksille ja tapaturmille. Silmät saavat väriltään olla siniset tai ruskeat (tai niiden erilaiset sekamuodot) ja pigmentiltään maksanruskeilla koirilla ruskeat silmät ovat vaaleammat ja meripihkan kellertävät.

Kuvassa näkyy, kuinka eriväriset silmät voivat muuttaa siperianhuskyn ilmettä.

Lähes kaikki rotumääritelmässä kuvaillut seikat ovat tarkoituksenmukaisia arktiselle eläimelle. Pienet pystyt ja hieman kärjistä pyöristyvät korvat eivät palellu yhtä herkästi kuin isot, joiden verisuonet jäähdyttävät tehokkaasti ruumiinlämpöä. Korvien tulee kuitenkin olla keskikokoiset suhteessa päähän, sillä siperianhuskyn tulee pystyä kääntää ne tiiviisti taaksepäin ja sulkea korvakäytävät kylmältä tuulelta ja lumelta. Juuri siitä syystä, että korvien kautta koira menettää helposti lämpöä, siperianhuskyn korvien tulee olla erittäin tiiviskarvaiset, ja se tekee korvista hyvin paksut ja jämäkän pystyt.

Korvien tulisi olla suunnilleen yhtä korkeat kuin leveät. Korkealle kiinnittynyt korvien asento lienee vain täysin kosmeettinen ominaisuus, jota kyllä oli jo alkuperäisillä siperiankoirilla. Se on kuitenkin hyvin tärkeä rotutyypillinen ominaisuus, joka erottaa siperianhuskyn sukulaisroduistaan alaskanmalamuutista ja grönlanninkoirasta. Siperianhuskyn kantarodulla Chukotka Sleddogilla korvat ovat muuten samanlaiset, mutta rotumääritelmässäkin on huomioitu korvien liikkuvuus, koska koirat pitävät korvia mielellään sivuilla ja litteänä päätä vasten. Tarkkaavaisena korvat ovat kuitenkin aina pystyt ja korkealle kiinnittyneet.

Kuvassa vasemmalla oikeanlainen siperianhuskyn pää. Silmät ovat mantelinmuotoiset, hieman vinot ja kohtalaisen kaukana toisistaan. Korvat ovat kärjistä hieman pyöreät, pystyt ja korkealle kiinnittyneet. Oikealla olevasta kuvasta näkee, kuinka virheellisen haja-asentoiset korvat muuttavat heti rotutyypillistä siperianhuskyn ilmettä.

Siperianhuskyn kaulan tulee olla keskipitkä ja kaartuva. On selvää, että siperianhuskyn kaula ei saa olla niin lyhyt, että pää näyttää olevan koiran olkapäillä, mutta ei myöskään liian pitkä, jolloin koira näyttää epätasapainoisen etupainoiselle. Näyttelykehissä usein palkitaan koiria, joilla on virheellinen "U-kaula" tai ylikorostunut "pulunrinta". Niskan tulee yhtyä sulavasti kaartuen selkälinjaan mahdollisimman kaukana, ei äkillisesti tai jyrkästi.

SIPERIANHUSKYN RUNKO

Siperianhuskylla tulee olla vahva ja keskipitkä selkä. Toisin kuin serkullaan alaskanmalamuutilla, siperianhuskyn selkä on vaakasuora säästä lantioon! Selän tulee pysyä suorana ja tasaisena myös liikkeessä, ravissa ei saa esiintyä minkäänlaista aaltoliikettä selässä, se voi olla merkki vakavemmistakin ongelmista. Kun koira saa tarpeeksi liikuntaa, sillä on kauniin tasainen ja lihaksikas selkä (missään nimessä selkärangan nikamat eivät saa näkyä, eikä tuntua selvästi), eikä se koskaan vaikuta pyöreältä ylhäältä päin katsottuna. Selän vahvuus ja lihaksikkuus tulee tunnustella käsin, liian pitkä tai muuten heikko selkä näkyy ns. notkoselkänä.

SEPP-testi on vasta 80-luvulla tehty kilpakoirien ns. rinnakaisrotumääritelmä, jota tekemässä oli mm. kilpa-ajajia, joista ainakin Lombard vaihtoi kantansa monirotuisiin alaskanhuskyihin. Tuossa "rotumääritelmässä" on haettu vain kilpakoiran nopeutta ja siperianhuskylle vaaditaan myös laskeva selkälinja. Samaa rotumääritelmän vastaista selkää on vaadittu myös Suomen rotujärjestön tuomarikoulutustilaisuuksissa. Rotujärjestö julkaisee sivuillaan myös omaa rotumääritelmän selitystään, jossa on virheellisesti ja epäjohdonmukaisesti yhdistetty SEPP-testi Lorna Demidoffin rotumääritelmän selitykseen. On selvää, että tässäkin kohtaa tulee noudattaa alkuperäisiä ohjeistuksia, suora selkä mainittiin jo ensimmäisessä rotumääritelmässä vuodelta 1932. Niin kilpa- kuin show kasvattajat ovat yrittäneet saada rotumääritelmään omia muutoksiaan, siinä onneksi onnistumatta.

On siis selvä, että siperianhuskylla tulee olla suora selkä. Tulee tietenkin huomioida, että säkä on hieman korkeammalla kuin itse selkä ja kaareutuu sitten hieman heti lantion alusta, kaarevuus ei välttämättä näy yhtä hyvin koiran ollessa täydessä turkissa ja selkälinja, sekä lantio tulee tarkastella käsin tunnustelemalla.

Lantion kaaren tulisi olla koiraa silmämääräisesti tarkastellen lähes huomaamaton. Luisu lantio onkin hyvin yleinen virhe näyttelyvoittajilla, koska ulkomuotoa tarkastellaan silmämääräisesti. Lantion kulman tulee olla 30°, se mahdollistaa tarpeeksi voimakkaan ja pitkän takaliikkeen (pitkät lihakset ja energian suora siirtyminen selkärankaan). Lyhyt ja suora lantio näkyy yleensä myös korkeana hännän kiinnityksenä, jolloin näyttelytyypin koirilla häntä lähtee suoraan ylöspäin (niille on pyritty jalostamaan suoraa häntää) ja muilla se kiertyy helposti selän päälle.

Yleiset virheet: Kilpatyypin koirilla on usein virheenä selvästi laskeva selkälinja ja luisu lantio, mutta myös lyhyttä ja suoraa lantiota näkee jonkin verran. Näyttelytyyppisillä koirilla näkee yhä enemmän luisua lantiota, jolloin liikkeet ovat tehottoman löysät ja häntä roikkuu alhaalla. Hyviä esimerkkejä virheellisistä rungoista, laskevista selkälinjoista, luisuista lantioista, huonoista hännistä ja liikkeistä näkee Westminsterin näyttelyvideoilla tästä linkistä. Liikkeisiin ja hännän asentoon palataan myöhemmin tässä tekstissä.

Rintakehä kertoo rekikoiran kesävyydestä; ei sprinttikoiran nopeudesta, eikä raskaan taakan vetäjästä. Edestäpäin katsoessa rintalastan tulee näkyä etujalkojen välissä. Koiralla on virheellinen rakenne jos etujalkojen välissä näyttää olevan "tyhjä aukko". Rinnan tulee olla niin syvä, että se yltää kyynärpäihin asti, jolloin on tarpeeksi tilaa keuhkoille ja sydämelle. Rinta ei saa laskeutua kyynärpäiden alapuolelle, eikä jättää liian suurta väliä kyynärpäitten ja rinnan välille, jolloin ei jää tarpeeksi tilaa elimille, jotka joutuvat koville työssä rekikoirana kylmässä ilmastossa. Kylkiluiden kaarevuus vähenee kyljissä ja lanne-osan tulee olla suhteellisen lyhyt. Vatsaviiva kohoaa vain hieman, ei huomattavasti kuten monilla vinttikoirilla ja muilla laukkarakenteisilla koirilla.

HÄNTÄ

Hännälläkin on omat tarkoituksensa kun kyseessä on arktinen rekikoira. Hännän tulee olla tarpeeksi pitkä ja tuuheakarvainen, jotta koira voi sillä suojata kasvonsa nukkuesaan kerällä lumessa. Ollessaan tarkkaavainen, koiran tulee pitää häntäänsä selän yllä sirpin muotoisella kaarella. Häntä saa koskettaa koiran selkää, mutta se ei maata litteänä selän päällä tai kiertyä tiukasti koiran sivulle! Huvittavaa kyllä, mutta kannattaa tarkastaa onko tiedossa, mitä tarkoitetaan sirpillä. Kyseessä ei ole viikate, eikä mikään muu työkalu! Hännän "kiinnitys" on vain hieman selkälinjan alapuolella, se ei näytä lähtevän puolivälistä lantiota.

Kuvassa ensimmäisenä oikeanlainen, lähes selkälinjan tasolta lähtevä häntä, joka kaartuu sirpin muotoiselle kaarelle. Tältä siperianhuskyn hännän tulee näyttää sen ollessa tarkkaavainen, mutta esim. näyttelytilanteessa koirat usein pitävät häntäänsä korkeammalla kuin normaalisti ja hännän karvat voivat osua selkään (mikä on täysin sallittua). Toisena kuvassa on virheellinen, liian tiukasti selän sivulle kiertyvä häntä. Tulee huomata, että tämä voi johtua siitä, että koiralla on liian lyhyt ja pysty lantio, tai häntä yksinkertaisesti kaartuu voimakkaammin, vaikka sen kiinnitys olisi oikea ja lantio hyvä (monilla pystykorvilla on tällainen häntä, eikä niillä silti ole lyhyttä lantiota ja tehottomia liikkeitä). Kolmannessa kuvassa häntä on virheellisesti litteänä selkää vasten. Kuvassa näkyy korkea hännän kiinnitys, joka kertoo koiralla olevan lyhyt ja pysty lantio, sekä huonot selän lihakset. Viimeisessä kuvassa näkyy liian tiukasti kiertyvä häntä, jossa on myös liian pitkä, "plyymimäinen" karva.

Kun siperianhusky keskittyy pitkällä matkalla työskentelemään ravissa, häntä on yleensä alhaalla tasapainottamassa liikkeitä. Näyttelykehät ovat kuitenkin niin pieniä ja vauhdit niin hitaita, ettei koiran tulisi joutua tasapainoilemaan, vaan näyttelykehässä koirat ravaavat häntä sirpin muotoisella kaarella kevyessä ravissa.

Näyttelyt ovat tuoneet rotuun vaarallisen suuntauksen, jossa koiran hännän ei haluta kaartuvan sirpille, vaan sen täytyy "sojottaa" suorana pystyssä tai olla viistosti koiran takana. Tämä ns. "soihtuhäntä" on virheellinen ja tuomarien tulee siitä ehdottomasti rankaista (vaikka sitä todella harvoin tekevät). Siperianhuskyt ovat historian saatossa saaneet pitää häntänsä typistämiseltä, koska ne kantavat häntänsä kaarella selän yllä, jolloin se ei pääse sotkeutumaan valjaisiin ja liinoihin (joka saattoi olla erittäin kivuliasta koirille). Nykyinen näyttelysuuntaus on saanut näytteilleasettajat tekemään niinkin radikaaleja ratkaisuja, kuten hännän muokkaamista kirurgisesti tai hankkimalla koiralle tahallisesti vamman häntään, ettei niiden häntä kaareutuisi kehässä. USA:ssa monet tuomarit joutuvatkin tarkastamaan, että koira ensinnäkään pystyy liikuttamaan häntäänsä!

On surullista nähdä kuinka monet tuomarit rankaisevat heti, jos koiralla on oikeanlainen sirpin muotoinen häntä ja suosivat täysin virheellistä, rotutyypin rikkovaa ja epäpystykorvamaista suoraa häntää. Tämäkin on yksi näyttelymuodin surullinen ilmentymä. Virheellisten häntien paraatin voi nähdä vaikka tässä Westminsterin parhaimmistoa kuvaavassa videossa

ETU- JA TAKARAAJAT

Siperianhuskyn raajaluuston tulee olla kevyempää kuin alaskanmalamuutilla, hieman kevyempää kuin kultaisellanoutajalla, mutta hieman raskaampaa kuin colliella. Raajaluusto on suunnilleen yhtä vahvaa kuin (70-luvun) bokserilla ja dobermannilla. Luuston vahvuutta tulee tunnustella käsin, sillä silmämääräinen arvio pettää, kun kyseessä on täydessä turkissa oleva koira! Kesäturkissa olevan koiran luustoa voi arvioida silmämääräisesti, jolloin sen on oltava suunnilleen yhtä vahva kuin dobermannilla ja bokserilla. Kun koiran luusto näkyy paremmin, eli koiran ollessa kesäkarvassa, luuston tulee olla keskivahva, ei kevyt. Kuitenkaan täydessä turkissa oleva koira ei saa antaa raskasta vaikutelmaa! Raajoja tunnusteltaessa ne eivät saa olla pyöreät, eivätkä "ontot".

Kuvassa näkyy hyvä 90° etukulmaus, olkavarsi on yhtä pitkä lavan kanssa. Kuvan koiralla on myös oikeat rungon mittasuhteet, hyvä välikämmen, sekä oikeat takakulmaukset. Lapakulma tässä kuvassa on 50°. Kuvista on usein vaikea nähdä, missä on olkavarren pää ja lapa, mutta mittaukset voi tehdä parhaiten mittanauhan kanssa koiraa tarkastellessa!

Lavat ovat taakse sijoittuneet ja viistot. Kiinteät ja hyvin kehittyneet lihakset, sekä jänteet kiinnittävät lavat tiiviisti rintakehään. Vanhoissa rotumääritelmissä vaadittiin ihanteellista 45° lapakulmaa, mutta koska sitä esiintyy hyvin harvoin ja monet sanovat sen olevan jopa rakenteellisesti mahdoton, se poistettiin rotumääritelmästä. Monet pitävät kuitenkin yhä ihanteena tuota 45° kulmaa, joka katsotaan lavasta maahan nähden koiran seistessä luonnollisesti "jalat alla".

Olkavarren tulisi olla suunnilleen yhtä pitkä lavan kanssa ja olkavarren ja lavan kulmaus tulisi olla noin 90°. Usein näkee koiria, joilla on liian lyhyt ja suora olkavarsi, jonka takia koiralla ei ole tehokkaita etuliikkeitä. Seisoessaan tällainen koira näyttää siltä kuin sen jalat lähtisivät suoraan etuosasta ja koira näyttää seisovan kuin pöytä. Koira, jolla on hyvä olkavarsi saa etujalat alleen ja liike on tehokas.

Kyynärpäitten tulee olla tiiviisti rungon myötäiset, eivät sisä- eivätkä ulkokierteiset. Kyynärpäitten tulisi olla rintakehän kanssa samalla tasolla, ei korkeammalla tai matalammalla. Välikämmenien tulee olla sivusta katsottuna himan viistot ja yhdessä hyvien etukulmauksien kanssa, hieman viistot välikämmenet tekevät liikkeistä joustavan tasaiset sekä kestävät. Vaikka rotumääritelmä vaatii edestäpäin katsottuna täysin suorat käpälät, on kuitenkin niin, että koirilla joilla on hyvät etuosat ja liikkeet, käpälät kaartuvat hieman ulospäin. Tämä johtuu siitä, että liikkeessä käpälät ovat lähempänä toisiaan kuin seisoessa ja koirilla, joilla on seistessä täysin suorat käpälät, omaavat myös huonot liikkeet, jolloin etukäpälät kääntyvät sisäänpäin.

Takajalkojen tulisi kuitenkin olla takaa katsoessa suorat, ne eivät saa olla sisä- tai ulkokierteiset. Siperianhuskyn takakulmaukset ovat toinen hyvin väärinymmärretty osa sen rakenteessa ja näyttelyvoittajilla näkee järkyttävän ylikulmautuneita takaosia. Siperianhuskyn reidet ovat lihaksikkaat ja voimakkaat. Polvet ovat hyvin kulmautuneet ja reiden oikea pituus on polven tarkkaa kulmaa tärkeämpi, lihaksikkaasta ja hyvänpituisesta reidestä lähtee tehokas ja energiaasäästävä liike. Reisiluun tulisi olla n. 90° kulmassa ihanteellista 30° lantiota kohden.

Kuvassa vasemmalla oikeat takakulmaukset. Pysähdy tarkastelemaan tätä kuvaa! Nykyään harvoin näkee näyttelyvoittajia, joilla olisi näin "kohtalaiset" takakulmaukset! Polven kaari on pehmeä ja kinner matala. Oikealla olevassa kvuassa on kuvattu suorat takakulmaukset, jolloin polvi- ja kinnerkulmaa on vaikea erottaa. Kun nämä kuvat piirrettiin SHCA:n kuvitettua rotumääritelmää varten vuonna 1969 ei nähty edes tarpeelliseksi tehdä havainnollistavaa kuvaa ylikorostuneista takakulmauksista. Tässä linkki kuvitettuun rotumääritelmään, jossa lisää kuvia.

Siperianhuskylla kinnerkulman tulee näkyä selvästi ja sen tulee olla matala. Maailman nopeimmilla eläimillä on korkea kinner ja usein koirilla puhutaan ns. jäniskintereestä. Maailman nopeimmat eläimet eivät olekaan kestävyysjuoksijoita ja siperianhuskylla tulee olla matala kinner, koska sen lihakset vievät vähemmän energiaa ja liike on siksi kestävä. Korkeat ja pitkät kintereet ovat ehdottomasti rangaistava virhe juuri niiden energiankulutuksen takia.

SIPERIANHUSKYN LIIKKEET

Toinen asia, josta kasvattajilla, handlereilla ja tuomareilla on usein eniten vääränlaisia käsityksiä, on siperianhuskyn oikeat liikkeet. Siperianhuskyn liikkeissä tärkeintä on vaivaton keveys ja energiaa säästävä tehokkuus.

Siperianhuskyn eturaajan liike on pitkä, se yltää juuri kuonon kärjen kanssa samalle linjalle, mutta ei saa nousta korkealle ylös maasta. Takaraajojen työntö on pitkä ja matala, se ei saa nousta yli toisen takajalan kintereen. Ylipitkät, korkealle nousevat liikkeet ovat ehdottomasti rangaistavat, sillä lihakset joutuvat tekemään liikaa töitä venyessään pitkälle, eikä liike ole energiataloudellinen. Vastakkaiset jalat kohtaavat suunnilleen rungon keskikohdalla, mikä tuo liikkeeseen tasapainoa. Yliastunta energiaa tuhlaavana on rangaistavaa.

Se, että siperianhuskyn liikkeet ovat matalat ja maatavoittavat todellakin myös tarkoittaa sitä. Jokainen hetki kun raaja nousee korkealle ilmaan tuhlaa energiaa ja siksi kauhovat etuliikkeet ja korkeat takapotkut ovat erittäin vakava virhe, joskin haluttua näyttelykoirille. Näyttelyvoittajilla näkee harvoin oikeanlaisia, maatavoittavia ja tehokkaita liikkeitä, sillä niille on monien muiden näyttelyrotujen tavoin haluttu jalostaa näyttävät ns. "lentävät liikkeet". Koira, jolla on lentävät liikkeet näyttää, kuin se liikkuisi liukkaalla alustalla: sillä on korkeat takapotkut ja kauhovat etuliikkeet, mutta se ei vaan pääse eteenpäin tehokkaasti, vaikka tuhlaakin liikkuessaan valtavat määrät energiaa. Tuomareiden olisi erittäin tärkeää erottaa "showliikkeet", oikeista ja tehokkaista liikkeistä, mutta ikävä kyllä, kun tietoa ei ole, tuomarit monesti palkitsevat näyttävimmän koiran.

Kuvassa siperianhusky kevyessä ravissa. Takajalan hyvä työntö on pitkä ja matala (mielellään lähes maahan ulottuva), se ei saa nousta kuvaan piirretyn linjan (3) yläpuolelle. Vastakkaiset jalat kohtaavat suunnilleen rungon keskikohdalla (2) ja ne eivät saa koskettaa toisiaan tai mennä limittäin, tällöin kyseessä on yliastunta. Eturaaja on samassa linjassa (1) kuonon kärjen kanssa. Kovassa ravissa kaula kaartuu eteenpäin ja samalla myös etuliike pitenee. Kevyessä ravissa häntä tulee kantaa sirpillä selän päällä ja kovassa ravissa häntä voi olla suorana, koska silloin koira hakee tasapainoista liikettä hännän avulla. Pienessä näyttelykehässä siperianhusky ei voi juosta niin vauhdikasta ravia, että sen tarvitsisi laskea häntä alas.

Kuvassa siperianhuskylle erittäin yleinen virhe, ns. "lentävät liikkeet". Koska näyttelyvoittajista laitetaan esille "upeita liikekuvia" myös käsitys oikeista, matalista ja maatavoittavista liikkeistä vääristyy. Kun katsoo showtyyppistä siperianhuskya, se näyttää lentävän tai luistelevan paikallaan. Näyttää siltä kuin koira tosiaan leijuisi ilmassa. Tämä on täysin väärä ja energiaa tuhlaava liike.

Yleistä on, että takajalka nousee reilusti toisen takajalan kintereen muodostaman linjan yli. Oikea siperianhuskyn maatavoittava liike näkyy myös takajalan pitkässä työnnössä, jolloin jalka pysyy koko ajan lähellä maan tasoa. Myöskin edessä etujalka menee ohi kuononkärjen muodostaman linjan. Myös showtyyppiselle siperianhuskylle yliastunta on yleistä; vastakkaisten jalkojen tulisi kohdata toisensa suunnilleen rungon keskikohdalla, eivätkä ne saisi mennä päällekäin. Tämäkin kuva on tehty oikean valokuvan pohjalta ja kuvassa koira tosiaan leijuu kokonaan ilmassa, ilman että yksikään raaja koskee maahan!

SIPERIANHUSKYN ARKTINEN TURKKI

Paras esikuva siperianhuskyn turkille löytyy arktisten nisäkkäiden joukosta ja lähimpänä niistä koiraa on tietenkin arktinen susi. Arktisella sudella voi olla jopa 15 cm pitkä karva ja suden turkin tiedetään olevan yksi parhaista lämmöneristäjistä ja juuri siksi sitä käytetään mielellään arktisiin olosuhteisiin valmistetuissa vaatteissa esim. huppujen reunuksena. Lorna Demidoff sanoo sopivaksi peitinkarvan pituudeksi vähintään 2,5 cm ja enintään n. 7,6 cm. Siperianhuskyn rotumääritelmää kertoo vain, että turkin tulee olla "keskipitkää" ja alaskanmalamuutilla karva on lyhyttä tai keskipitkää, mutta joissakin kohdissa sitä pidempää. Vertailun vuoksi samojedin rotumääritelmässä aluskarvan kuvataan olevan lyhyttä ja peitinkarvan sitä pitempää ja itäsiperianlaikan karvan tulisi olla pitkää, mutta kuka on nähnyt itälaikan, jolla on pitempi turkki kuin samojedinkoiralla?

Siperianhuskyn turkki rakentuu, aivan samoin kuin arktisella sudella, peitinkarvasta ja pohjavillasta. Peitinkarvan tarkoitus tulee selville sen englanninkielisestä sanasta "guardhair". Peitinkarva suojelee pohjavillaa vedeltä ja lialta. Peitinkarvan kuuluu olla pohjavillaa karkeampaa ja siihen tulee muodostua koiran turkkiin luonnollisesti kuuluvaa öljyisyyttä, joka tekee siperianhuskyn turkista vettä-ja likaa hylkivän. Arktisissa oloissa on tärkeää, ettei vesi missään vaiheessa pääse iholle asti. Koiran pudottua jään läpi hyiseen meriveteen sen öljyinen peitinkarva pitää veden poissa iholta ja koiran tarvitsee vain ravistella turkkinsa ja se on valmiina jatkamaan matkaa.

Siperianhuskyn pohjavilla on miellyttävän pehmeää ja peitinkarvan alla ihoa vasten se toimii erinomaisena lämpöeristeenä. Sen huomasivat myös tsuktsit Siperiassa, ja he käyttivät koiriaan lämmikkeinä kylminä talviöinä. Pohjavilla on peitinkarvaa lyhyempää, mutta tukee hyvin peitinkarvaa, eikä makaa litteänä ihoa vasten, jolloin lämmöneristävyys on parempi. Oikeanlainen pohjavilla on niin tiheä, että ihoa on erittäin vaikea saada esiin edes kamman tai muiden apuvälineiden kanssa. Siperianhusky on kotoisin Koillis-Siperiasta meren rannalta, missä tuuli-ja lumiolosuhteet ovat erityisen rankkoja, varsinkin puuttomalla tundralla, missä ei ole puita suojaamassa tuulelta ja lumelta. Oikeanlainen turkki on siperianhuskylle elinehto ja siihen tulisi suhtautua erityisen tarkasti.

Ikävä kyllä oikeanlaista turkkia näkee siperianhuskyilla enää hyvin harvoin. Sekä näyttelyt että kilpailut ovat tehneet oman osansa ja alkukantaisen arktisen työkoiran turkki on muuttunut. Virheellisiä ovat niin helposti muotoiltava näyttelykoiran turkki kuin myös lyhyt kilpakoiran turkki, joka estää koiraa kuumenemasta ja vie parempiin kilpailutuloksiin. Näyttelykoiran turkki voi amatöörin silmiin näyttää "pöyheältä" ja eksoottiselta, mutta se on vain tarkan groomauksen ja trimmauksen tulosta. Näyttelyt vaativat, että koira pestään shampoolla näyttelyä varten, jonka jälkeen koira vielä trimmataan muotoilemalla sen turkki (jos haluaa saada hyvän tuloksen).

Shampoopesut vievät koiran turkista siihen kuuluvan öljyisyyden ja kun sitä elintärkeää ominaisuutta ei enää vaadita, ei siihen osata kiinnittää huomiota jalostuksessa ja öljyisyys siperianhuskyn turkeista katoaa. On erittäin hankalaa pestä oikeanlaista siperianhuskyn turkkia, sillä pestessä koiran täytyy päästä käsiksi myös pohjavillaan ja ihoon. Oikea pohjavilla on niin tiivistä, että tahallisesti kasteltuna se imee itseensä valtavan määrän vettä, eikä sitä saa pyyhkeellä (tai useammalla) kuivaksi, vaan kuivuminen kestää yli vuorokauden pyyhekuivauksesta huolimatta. Koko elämänsä ulkotarhassa elävät koirat kasvattavat sisäkoiria tiheämmän pohjavillan ja sen kuivuminen vie pitkän ajan. Pestäkseen koiran näyttelyä varten täytyisi siis ottaa pakkasessa asumaan tottunut koira sisälämpötiloihin täydessä talviturkissa. Lisäksi koira täytyy pitää sisällä yli vuorokauden ennen kuin sen voi laittaa takaisin tarhaan (täytyy olla täysin varma, että koira on kuiva tai se voi paleltua kuoliaaksi!). Joten jokainen miettiköön kuinka paljon koira nauttii olla kuumassa sisällä vain siksi, että näyttelytuomari ei halua koskea ulkokoiran öljyiseen turkkiin...

Näyttelykoirat pestään näyttelyä edeltävänä päivänä, jotta turkkiin saataisiin lisää volyymia. Turkin föönaus tekee siitä vääräasentoisen pystyn ja näytteilleasettajat suosivatkin koiria joilla on pehmeämpi, silkkisempi ja paremmin muotoiltava turkki. Aitoa siperianhuskyn turkkia on melko turha lähteä föönaamaan, sillä turkki on "suunniteltu" niin, ettei tuuli pääse koiran iholle asti! Näyttelykoirien pohjavilla on helpommin muotoiltavaa siksi, ettei pohjavilla ole tarpeeksi tiivis. Kun föönatessa voi nähdä koiran ihon, sopii miettiä kuinka kauan koira kestää arktisessa lumimyrskyssä kun jäätävä tuuli puhaltaa valtavalla voimalla, ja kun lumi ja mereltä tuleva kosteus pääseevät suoraan iholle asti? Ikävä kyllä näyttelykoirien pöyheä turkki on monesti vain taitavalla trimmaamisella luotua kulissia ja koiran iho tulee näkyviin jo puhaltaessa turkkia.

Kilpakoirilla sen sijaan on hyvin usein liian lyhyt turkki ja puutteellinen pohjavilla. Suurin osa valjakkokilpailuista käydään olosuhteissa, jotka eivät ole otollisia arktisille roduille ja suosivat ns. alaskanhuskyja, jotka ovat monesti lyhytkarvaisia (ei pohjavillaa) lintukoiraristeytyksiä. Pärjätäkseen näissä kilpailuissa on kilpakoirille jalostunut lyhyt karva, jolloin ne pystyvät kilpailemaan lämpimissä olosuhteissa.

KOKO JA PAINO

Ainakin siperianhuskyn koon rajat on annettu selkeästi rotumääritelmässä. Narttujen tulee olla 51-56 cm ja urosten 53-60 cm. Ylikorkeus johtaa näyttelyssä hylkäykseen ja alamittaiset koirat eivät täytä siperianhuskyn rotutyyppiä. Ensimmäinen rotumääritelmä vuodelta 1932 vaati ihanneuroksen kooksi 58,4cm ja kokorajat uroksilla olivat 55,9-59,7 cm ja nartuilla 53,3-57,2 cm. Ylikorkeus merkittiin hylkääväksi virheeksi vasta 60-luvulla. Tuolloin ei varmaan edes kuviteltu, että jonain päivänä näyttelyvoittajat olisivat alle 51cm korkeita, eikä sitä merkitty erikseen hylkääväksi virheeksi rotumääritelmään!

Näyttelykehässä näkee usein pieniä koiria, jotka eivät yllä edes rotumääritelmän rajoihin ja eivät siksi vastaa rotutyyppiä. Kokorajoitus on rotumääritelmässä siitä syystä, että haluttua pienemmät koirat eivät yksinkertaisesti ole tarpeeksi vahvoja rekikoiria. Ne ovat ehkä sieviä näyttelykehässä ja helppoja seurakoirina, mutta niillä ei ole mitään tekemistä arktisten vetokoirien kanssa. Suuret koirat ovat voimakkaita, mutta yleensä niin raskaita, että ne menettävät nopeudessa ja kestävyydessä.

Siperianhuskyn painoon ei tule liian tarkasti kiinnittää huomiota. Ikävä kyllä monet uudet huskynomistajat tuijottavat koiran painoa ja laittavat jo pennut laihdutuskuurille, jos ne meinaavat olla yli rotumääritelmän rajojen. Koiran painoon pysyvästi vaikuttaa vain sen luuston vahvuus. Lihaksikkaamat ja paremmin treenatut koirat painavat enemmän ja samoin on liikalihavien koirien kohdalla. Lihavuutta ei näe punnitsemalla koiraa. Silmämääräisesti liikalihavaa koiraa on vaikea nähdä siperianhuskyn paksun turkin takia ja lihavuus tulee aina todeta koiran kylkiä tunnustelemalla (mikä sekin voi kokemattoman pettää jos koiralla on oikea, paksu ja tiivis pohjavilla). Siperianhuskyn koon rajoitukset ovat myös pelastaneet rodun monilta isompia koiria vaivaavilta sairauksilta. Vuoden 1941 rotumääritelmässä yli 27 kg paino oli hylkäävä virhe, vaikka ensimmäinen rotumääritelmä salli 29 kg painon.

TIIVISTELMÄ

Tärkeimmät rotuominaisuudet ovat keskikokoisuus, kohtuullinen luusto, tasapainoiset mittasuhteet, vapaat ja vaivattomat liikkeet, oikeanlaatuinen karvapeite, rodunomaiset pää, korvat ja häntä sekä hyvä luonne. Raskasluustoisuus, ylipainoisuus, rajoittuneet tai kömpelöt liikkeet, pitkä- tai pörrökarvaisuus ovat virheelliset. Siperianhusky ei koskaan vaikuta niin raskaalta ja rotevalta, että se toisi mieleen kuormajuhdan, eikä niin kevyeltä ja heiveröiseltä, että se toisi mieleen pikajuoksijan. Molemmat sukupuolet antavat erittäin kestävän vaikutelman. Myöskään yleiset rakennevirheet eivät ole toivottuja, vaikka niitä ei ole tässä erikseen mainittu.