siperianhusky.net

Alaskanmalamuutti ja siperianhusky

© 2007 Laura Kinnunen

Tunteakseen siperianhusky-rodun tulee tuntea myös muita koirarotuja. FCI:n koiraroduista lähinnä siperianhuskya on alaskanmalamuutti, rodut ovat niin samanlaisia, mutta niin erilaisia. Molemmat rodut ovat arktisia vetokoiria, mutta niillä on takanaan erilainen historia ja eri käyttötarkoitus. Alaskanmalamuutti on eskimoiden koira ja on nimetty eskimoheimon mukaan. Sen tehtävänä oli vetää raskasta taakkaa, joka saattoi olla monta kertaa sen oman painon verran. Beringinsalmen toisella puolella Siperiassa elivät siperianhuskyjen esi-isät. Siperianhusky-rodun muodostumiseen Alaskassa vaikuttivat myös Siperiasta tuodut mm. jukagirien, korjakien ja kamtsadaalien kyläkoirat, mutta ennen kaikkea siperianhuskya pidetään tsuktsi-nimisen kansan koirana. Tsuktsikoirat erosivat muista siperialaisista rekikoirista pienemmällä koolla ja erinomaisilla rekikoiraominaisuuksilla. Kokonsa puolesta ne olivat myös nopeampia ja reen eteen pystyttiin valjastamaan jopa 15-20 tsuktsikoiraa.

Miten nämä rodut eroavat luonteeltaan, ulkomuodoltaan ja käyttöominaisuuksiltaan, ovatko erot aina olleet samanlaisia? Monesti perinteistä siperianhuskya verrataan negatiivisessa mielessä alaskanmalamuuttiin; "Kun ne on niin raskaitakin". Siperianhuskyn ja alaskanmalamuutin esi-isien välillä oli Beringinsalmi. Eräiden teorioiden mukaan ihmiset ylittivät Beringinsalmen idästä länteen silloin kun se oli kuiva. Beringinsalmi on voitu ylittää myös veneillä sen ollessa veden peitossa ja tällöin myös koirat Alaskassa ja Siperiassa ovat samaa kantaa. Eskimoiden malamuuttikoirat pysyivät pitkään puhtaana muusta koirakannasta. Kultaryntäys Alaskaan loi kuitenkin suuren tarpeen vahvoille työkoirille, mutta malamuutteja ei riittänyt kaikkien tarpeeseen. Eurooppalaiset kullankaivajat toivat mukanaan Alaskaan eurooppalaisia työkoiria kuten bernhardinkoiria ja niitä sekoittui paikalliseen koirakantaan. Osa työkoirista oli korkeajalkaista, raskasta ja luppakorvaista molossityyppiä, osa puhtaita malamuutteja ja osa niiden sekoituksia. Koska puhtaita malamuutteja pidettiin tuohon aikaan parhaina vetokoirina alettiin kaikkia rekikoiria kutsumaan malamuuteiksi. Muutamassa sukupolvessa monirotuiset rekikoirat alkoivat näyttää yhä enemmän arktisilta pystykorvilta, vaikka joissakin nykyisissäkin alaskanmalamuuteissa voi nähdä molossikoirien vaikutusta.

Malamuuttien sekoittuessa eurooppalaisiin rotuihin uusi rekikoira esiteltiin alaskalaisille ajajille. "Siperialaisista rotista" koostuva valjakko sijoittui kolmanneksi kevään 1909 All Alaska Sweepstakes kilpailussa. Kun All Alaska Sweepstakes järjestettiin kolmannen kerran vuonna 1910 siperialaisvaljakot sijoittuivat ensimmäiseksi, toiseksi ja neljänneksi tehden rikkomattoman ennätyksen tuolla 408:n mailin matkalla. Siperianhusky oli tullut jäädäkseen. Se siirtyi tekemään töitä kuljetusvaljakkoihin ja kilpaili valjakkokilpailuissa.

Siperialaiset koirat olivat pieniä verrattuna paikallisiin rekikoiriin. Ne kuitenkin muistuttivat kovasti malamuutteja, vaikka niillä olikin raskaan luuston sijasta keskivahva luusto. Siperialaiset muistuttivat kasvoiltaan enemmän kettua, kun taas malamuutilla oli raskaampi pää, alemmas ja kauemmas toisistaan asettuneet korvat.

Nyt Alaskassa oli sekalainen joukko eri koiria ja niillä oli omat kannattajansa. Alaskanmalamuutti ja siperianhusky haluttiin omiksi roduikseen, niille haluttiin rotumääritelmät ja ne haluttiin rekisteröidä AKC-roduiksi. Eva Seeley oli kiinnostunut molemmista roduista. Joskus siperialaiset ja malamuutit olivat niin samannäköisiä, että niitä varmasti myös sekoitettiin keskenään. Eva Seeley erotti malamuutin koon ja luuston vahvuuden lisäksi mm. myös siitä, että ne olivat enemmän susimaisia, karheakarvaisempia, niillä oli leveämpi kallo, etäälle kiinnittyneet korvat ja lumikenkämäiset käpälät.

Siperianhusky hyväksyttiin AKC:n roduksi 1930 ja se sai ensimmäisen rotumääritelmänsä 1932. Samalla vuosikymmenellä myös alaskanmalamuutista tuli virallinen rotu ja rotumääritelmiin täytyi saada toisistaan eroavia piirteitä. Koon ja luuston lisäksi eriäväisyyksiä tuli pään yksityiskohtiin. Siperianhuskyn ensimmäisen rotumääritelmän mukaan koira kantaa häntäänsä selän yllä kippuralla: "Usually carried curled over the back". Seuraava muutos rotumääritelmään tuli 1938, jolloin lisättiin "sirppimäisesti selän yllä", "Carried over the back..., described as a sickle." Pitkään, aina 70-luvulle asti siperianhusky esitettiin näyttelykehässä häntä selän toiselle puolelle kiertyneenä, myös esim. Seppalan seerumivaljakon koirilla oli tällaista "tiukkaa häntää". Toisin kuin ensiksi tulee mieleen, myöskään alaskanmalamuutin häntä ei saa olla selän toiselle puolelle kiertyvä vaan sen tulisi olla selkärangan suuntainen ja asennoltaan selän yläpuolella. Siperianhuskyn ja alaskanmalamuutin hännät eroavat muodoltaan ja karvanlaadultaan, siperianhuskyn hännän tulee muistuttaa ketunhäntää ja alaskanmalamuutin antaa vaikutelma heiluvasta "plyymistä" (= höyhenkoriste, töyhtö).

Lisäys: Vielä 80- ja 90-luvuilla tuomarit kiinnittivät tarkasti huomiota siihen, että siperianhuskyn hännän kärki osuu selkään, mutta ei kierry selän toiselle puolelle. Nykyään näyttelykehässä näkee harvoin oikeanlaista hännän kantoa, se voi johtua siitä, että show linja on niin tiukasti linjattu yhteen koiraan, josta myös epäpystykorvamainen "pysty häntä" lienee lähtöisin.

Siperianhuskyn ja alaskanmalamuutin juuret ovat siis paikoin yhtenevät ja siperianhuskya voidaankin aiheesta kutsua "minimalamuutiksi". Alaskanmalamuuttinartun ihannekoko on 58,5cm kun taas siperianhuskyuroksella sallitaan 53-60cm:n kokovaihtelu. Malamuuttilla koko ei ole hylkäävä virhe ja siperianhuskysta toivotaan keskikokoista. Siperianhuskyuroksen ihannekoko olisi keskimäärin 56,5cm, joka ei ole kaukana malamuuttinartun ihannekoosta. On siis hyvin mahdollista sekoittaa hyvänkokoinen siperianhuskyuros kooltaan ihanteelliseen malamuuttinarttuun. Sen sijaan luusto on malamuuttinartullakin vahvempi kuin siperianhuskyuroksella. SH uroksilla 20-27 kg ja AM nartuilla 34 kg. Ovatko suomalaiset malamuutit liian pieniä vai siperianhuskyt liian suuria? Se selviää kurkistamalla rotumääritelmään: suurikokoinen 27 kg:n siperianhusky on vielä rotumääritelmän sallimissa rajoissa, mutta kuinka rodunomainen on reilusti alle 30 kg:n malamuutti?

70-luvulle tultaessa myös siperianhuskyn ura kilpakoirana alkoi olla ohi kun raskaiden risteytyskoirien tilalle tuli lintu-ja vinttikoiraristeytyksiä. Ne ovat luonteeltaan arempia ja alistuvampia, joten ne toimivat valjakkokisoissa erinomaisesti juostessaan niin kuin niiltä pyydetään. Sama suuntaus alkoi näkyä myös siperianhuskyjalostuksessa, siperianhuskylta vaadittiin samanlaista nöyrää ja alistuvaa luonnetta. SH:n rotumääritelmä: "Täysikasvuinen koira voi olla jossain määrin pidättyväinen ja omanarvontuntoinen. Sen älykkyys, käsiteltävyys ja innokkuus tekevät siitä miellyttävän seuralaisen ja työskentelyhaluisen käyttökoiran."

Siperianhusky kuten myös alaskanmalamuutti ovat älykkäitä koiria ja ne käyttävät myös omaa harkintakykyään. Ne eivät suostu juoksemaan kilometrin pituista rinkiä tunnista toiseen, tai juokse itseään kuoliaaksi sen takia, että ajaja käskee. Siperianhuskya pidetään maailman parhaana rekikoirana, sillä siinä yhdistyvät voima, nopeus ja kestävyys. Malamuutti tunnetaan voimakkaana ja kestävänä koirana, mutta sekään ei ole typerä, eikä ala pokkuroimaan. Alaskanmalamuutti on siperianhuskyakin haastavampi vetokoirana, ajajan täytyy osata vastata sen kysymykseen miksi vetää (miksi malamuutti suostuisi vetämään aina samaa rinkiä, kerta toisensa jälkeen - eihän siperianhuskykaan siihen suostu). Kilpahuskyilla ajanut voi ihmetellä miten kukaan voi nauttia malamuuttivaljakosta, nehän ovat hitaita ja täytyy aina keksiä uusia reittejä malamuutteja miellyttääkseen. Malamuutit voivat olla todella itsepäisiäkin, joten mitäs jos jalostettaisiin niille kunnon "vetopäätä" ja hieman nöyrempää luonnetta. Malamuuttiharrastajien puolustuksena kuitenkin on, että heillä on vanha rekikoira jolla on pitkä, osin myyttinenkin historia ja niissä näkyy katoava arktinen kauneus. Kilpahuskyilla ajava laittaa koirille tossut jalkaan ja lähtee vauhdilla uralle ja saapuu kärkijoukossa maaliin. Malamuuttivaljakko tulee tasaista vauhtia, nauttien malamuuttina olostaan, perinteisillä siperianhuskyilla ajava menee malamuuttivajakosta ohi ja jatkaa monen kilometrin verran vielä ohitettuaan maaliviivan (siperialaisvaljakkoa voi olla vaikea pysäyttää nimim. Leonhard Seppala).

ARTIKKELIIN LIITTYVIÄ KUVIA

Kuvassa on vuoden 1908 voittajavaljakko. Ensimmäisen All Alaska Sweepstakesin voittajavaljakossa juoksi
takana pystykorvaisia, malamuuttityyppisiä koiria ja kisa oli hidas juuri taakanvetoon erikoistuneiden koirien takia.

Kuvassa on vuoden 1909 voittajavaljakko. Valjakko koostuu suurista, korkearaajaisista risteytyskoirista,
tuona vuonna siperialaiset kokeilivat kilpailua ensimmäistä kertaa ja valjakko sijoittui kolmanneksi,
häviten mm. näille isoille kuormanvetäjille.

Vuonna 1910 toiseksi sijoittunut valjakko. Vuonna 1910 kilpailuun osallistui 3 siperialaisvaljakkoa, jotka sijoittuvat ensimmäiseksi,
toiseksi ja neljänneksi. John "Iron Man" Johnson toimi voittajavaljakon ajajana, johtajakoiranaan Kolyma ja valjakko teki
rikkomattoman ennätyksen 74 tuntia, 14 minuuttia ja 20 sekuntia 408 mailin matkalla. Ramsay sijoittui toiseksi voittaen
A.A "Scotty" Allenin neljällätoista minuutilla.

1. Vuoden 1908 voittajavaljakko
Collection Name: John Zug Album
Identifier: UAF-1980-68-251
Holding Institution: Alaska and Polar Regions Collections,
Elmer E. Rasmuson Library, University of Alaska Fairbanks

2. Vuoden 1909 voittajavaljakko
Collection Name: Albert Johnson Photograph Collection, 1905-1917
Identifier: UAF-1989-166-1071-Postcard
Holding Institution: Alaska and Polar Regions Collections,
Elmer E. Rasmuson Library, University of Alaska Fairbanks

3. Vuoden 1910 toiseksi tullut valjakko
Collection Name: AMRC. John Urban Collection
Identifier: AMRC-b64-1-249
Holding Institution: Anchorage Museum