Artikkelit

Siperianhusky.net on perustettu vuonna 2005 ja näiden vuosien aikana olen kirjoittanut paljon myös lehtiin ja olen ollut mukana parissa kirjaprojektissa. Vuodesta 2011 olen julkaissut myös Suden Saaga-blogia, missä olen julkaissut muutaman pidemmän jutun. Tälle sivulle Artikkelit-osioon olen kerännyt näitä pidempiä kirjoituksia, joista osa on mielipidekirjoituksia ja
osa muuten muista sivuston pääkategorioista irrallisia.

              

Omat kirjoitukseniLinkkejä muihin artikkeleihin

totuus siperianhuskyn alkuperästä

Huom! Tätä sivua ei ole päivitetty uusimpien tietojen mukaiseksi. Viimeisimmät historiatiedot löytyvät
Historia-kategorian sivuilta, jossa on paljon samaa kuin tässä artikkelissa.

© 2008 Laura Kinnunen

Tiedettävästi (*1) ensimmäiset siperianhuskyt tuotiin Alaskaan syksyllä 1908. Mies tämän takana oli venäläinen turkiskauppias William Goosak, hän toi Siperiasta kymmenen koiran valjakon, jonka kaikki koirat tulivat Anadyr-lahden alueelta. Tuolla alueella asui tsuktsi-niminen kansa, eli ensimmäiset Alaskaan tuodut koirat olivat juuri tsuktsikoiria. Mikä teki näistä koirista niin erityisiä, että niitä haluttiin tuoda Alaskaan? Tuohon aikaan arktisen tutkimusmatkat eivät olleet enää uusi asia ja tietoa eri kansojen koirista lienee levinneen myös Alaskan puolelle. Tsuktsikoirat tunnettiin enemmän kettua muistuttavina, muita pienempinä, mutta uskomattoman nopeina ja vahvoina rekikoirina. Lähempänä merta olevia koiria Waldemar Jochelson kuvaa erityisen tiheä- ja pitkäturkkisiksi, kun taas kauempana sisämaassa koirilla turkki oli hieman lyhyempää ja karkeampaa. 1700-luvulla Venäjän laajentuessa ja vallatessa alueita Siperiasta, ainoastaan tsuktsit kykenivät mainittavaan vastarintaan kasakoita vastaan juuri nopeiden koiriensa ansiosta ja saivat lopulta hallitsijan päätöksestä täydellisen itsenäisyyden.

*1 Siperianhuskyn sukulaisrotu alaskanmalamuutti kertoo yhteisestä historiasta jo kauan ennen länsimaalaisten asuttamaa Alaskan aluetta. Lainaus aikaisemmasta artikkelistani Alaskanmalamuutti ja siperianhusky: " Eräiden teorioiden mukaan ihmiset ylittivät Beringinsalmen idästä länteen silloin kun se oli kuiva. Beringinsalmi on voitu ylittää myös veneillä sen ollessa veden peitossa ja tällöin myös koirat Alaskassa ja Siperiassa ovat samaa kantaa." Venäläinen luutnantti Zogoskin kertoo kirjoituksissaan Alaskan matkoilta 1842-1844 kamtsatkalaisista koirista, joita retkikunta käytti. Zogoskinin mukaan valjakkoajo Alaskan puolella oli kehittymätöntä, johtajakoiria ei ollut ollenkaan. Pienet 3-4 koiran valjakot seurasivat ihmistä ennemminkin kuin joku olisi ajanut koirilla. Venäläiset toivat valjakkoajajia ja siperialaisia koiria Alaskan puolelle jo tuolloin. Siinä yksi lisä, miksi alaskalaiset koirat (joillakin jopa siniset silmät ja muita siperialaiskoirien piirteitä) muistuttivat niin paljon myöhemmin 1900-luvun alussa Alaskaan tuotuja siperiankoiria.

Jo seuraavan vuoden puolella vuonna 1909 Goosakin tuomat koirat kilpailivat All Alaska Sweepstakes-kilpailussa ja valjakko sijoittuikin heti kolmanneksi. Tästä lisää seuraavassa kappaleessa, mutta tutustutaan ensin tuon kilpailun historiaan ja syihin, miksi koirilla alettiin kilpailla.

ALL ALASKA SWEETSTAKES

Tuohon aikaan Nome oli täynnä erilaisia koiria ja valjakoita, jokainen ajaja tietenkin väitti omaa työvaljakkoaan nopeimmaksi, kestävimmäksi, vahvimmaksi ja kaikin puolin muita paremmaksi. Tästä tuli ajajien vakiokeskustelunaihe ja valjakoiden saavutuksia usein liioiteltiin. Riitojen välttämiseksi täytyi järjestää kilpailu, ei mikä tahansa pieni kilpailu, vaan kilpailu jonka reitti kulkisi läpi vaikeiden maastojen ja jossa kävisi ilmi valjakon kyvyt niin voiman, nopeuden kuin kestävyydenkin suhteen. Nomessa tunnettu valjakkoajaja Scotty Allen perusti yhdessä paikallisen lakimiehen Albert Finkin kanssa Nomeen tarkkasääntöisen kilpailuorganisaation, Nomen Kennel Clubin. Kilpailureitti kulki 408 mailin matkan Nomesta Candleen, sisältäen vuoristoa, jäätyneitä jokia, metsää, avointa tundraa ja merenjäätä. Ensimmäinen kilpailu ajettiin huhtikuussa vuonna 1908 ja voittajana maaliin selviytyi Albert Finkin valjakko John Hegnessin ajamana. Kilpailu keräsi valtavat määrät vedonlyöjiä ja kilpailun menestyksen vuoksi siitä päätettiin tehdä vuosittainen tapahtuma.

Koska Goosakilla nyt oli valjakko siperiankoiria ja Alaskassa uusi valjakkokilpailu hän päätti osallistua kilpailuun. Hän suostutteli Louis Thrustrup nimisen miehen ajamaan kilpailun hänen puolestaan. Nomen vedonlyöjät eivät olleet vakuuttuneita pienistä siperialaiskoirista, mutta matkalla puolessa välissä maaliin siperialaisvaljakko olikin johtoasemassa. Goosakin palkkaama ajaja Thrustrup teki kuitenkin taktisen virheen antamatta koirien levätä tarpeeksi paluumatkalla, Scotty Allenin kaksi sekarotuisista koirista koostuvaa valjakkoa ohittivat siperialaisvaljakon, joka lopulta sijoittui kolmanneksi. Myöhemmin Goosak myi valjakon paikalliselle turkiskauppiaalle Charlie Madsenille.

KIINNOSTUS SIPERIANKOIRIIN HERÄÄ

Näytettyään kykynsä rekikoirina, siperialaiskoirat olivat saaneet huomiota ja samana vuonna nuori skotlantilaismies Fox Maule Ramsay, joka oli tullut Nomeen kiinnostuneena kaivostoiminnasta, matkusti Siperiaan tuodakseen lisää näitä pieniä ja sisukkaita siperiankoiria Alaskaan. Goosakin ohjeistamana Ramsay suuntasi Markovoon, missä hänen oli neuvottu käyvän kauppaa suoraan tsuktsien kanssa. Markovo oli kauppapaikka n. 400 km sisämaahan, jossa alueen eri kansat kokoontuivat kaupankäynnin merkeissä. Ramsay lähti hakemaan sen tyyppisiä koiria, jotka olivat juosseet edellisessä Sweepstakesissa ja nyt hänellä oli mahdollisuus ostaa parhaat koirat vietäväksi mukanaan Alaskaan.

Jotta kilpalinjan koirien sekalaista ulkomuotoa voitaisiin jotenkin perustella, kilpalinjan kannattajat koettavat väittää, ettei Ramsay tuonutkaan Markovosta tsuktsikoiria. Rotujärjestön lehdessä (1/2007) julkaistiin käännösjuttu, jossa väitettiin Ramsayn ostamien koirien olleen venäläisten kasvattamia. Voidaankin kysyä miksi ihmeessä Ramsay olisi tyytynyt venäläisten koiriin kun hän oli saanut Goosakilta ohjeet matkustaa Markovoon ostamaan tsuktsikoiria tsuktseilta? Ei kuitenkaan ole mahdotonta, että mukaan olisi lähtenyt myös korjakki- ja jukagirikoiria, ehkä jopa jokunen kamtsadaalikoira.

Tsuktsikoiria kuitenkin lähdettiin hakemaan ja Ramsay palasi Nomeen n. 40-70 koiraa (tarkkaa lukua ei tiedetä) mukanaan. Alaskaan tultuaan siperialaiskoirat työskentelivät aluksi kaivoksella vetäen kaivoksilla tarvittavaa puutavaraa ylös vuorille. Vuonna 1910 Ramsay osallistui siperialaiskoirilla All Alaska Sweepstakesiin. Koirat jaettiin kolmeksi valjakoksi; yhtä valjakkoa hän ajoi itse, toiset kaksi olivat hänen setänsä nimissä ja valjakoita ajoivat John "Ironman" Johnson ja Charles Johnson (eivät sukua toisilleen). Suureksi yllätykseksi valjakot sijoittuivat ensimmäiseksi, toiseksi ja neljänneksi. John Johnson toimi voittajavaljakon ajajana, johtajakoiranaan Kolyma ja valjakko teki rikkomattoman ennätyksen 74 tuntia, 14 minuuttia ja 20 sekuntia 408 mailin matkalla. Ramsay sijoittui toiseksi voittaen A. A "Scotty" Allenin neljällätoista minuutilla.

Ennen paluutaan Skotlantiin Ramsay luovutti koirat John Johnsonille. Osa koirista myytiin yksityishenkilöille Nomen alueelle, mutta suurin osa pysyi Johnsonin ja hänen kumppaninsa Mike Cooneyn omistuksessa.

Seuraavan kerran koiria tuotiin Siperiasta vuonna 1911, John Johnson matkusti Itäniemen alueelle ja toi sieltä 14 koiraa. Mitä koiria? No tsuktsikoiria tietenkin! Itäniemi oli eristäytynyttä tsuktsialuetta, tsuktsit tunnettiin kansana, jolla oli erityisen vahva kulttuuri-identiteetti ja myöskään koiria ei mielellään risteytetty muiden kansojen koiriin.

LEONHARD SEPPALA

Seuraavaksi kuvioihin astui myöhemmin ehkä kaikkein tunnetuin valjakkoajaja Leonhard Seppala. Seppala, joka oli myös suomalaista sukujuurta, oli kotoisin norjalaisesta kalastajakylästä ja sattumien kautta perhetuttava sai houkuteltuun hänet Amerikkaan - tuohon mahdollisuuksien maahan. Seppala aloitti treenaamaan siperianhuskyja Pioneer Mining Company työnantajalleen Jafet Lindbergille. Seppala itse ei siis ajautunut rekikoirien pariin kilpailuiden kautta.

Kuten Alaskassa yleistä oli, koiria käytettiin työkoirina kuljetus- ja tutkimusmatkoilla ja niin myös Seppala oli tähän asti ajanut vain kuljetusvaljakoita. 1913 hän osallistui ensimmäiseen kilpailuunsa the Moose Burden Handicap-kilpailuun, joka oli 42 mailia Nomesta Port Safetyyn.

1913 Seppala oli ensimmäisen kerran tekemisissä siperialaisten koirien kanssa kun hän sai tehtäväkseen treenata n. 15 koiraa, narttuja ja pentuja, jotka oli tarkoitus esitellä seuraavana vuonna Roland Amudsenille tämän matkalla pohjoisnavalle. Tutkimusmatka kuitenkin peruuntui 1914 alkaneen ensimmäisen maailmansodan ja sen seikan takia, että Pearyn retkikunta ehti saavuttaa pohjoisnavan ensimmäisenä (saavutus, jota myöhemmin on epäilty, mutta se onkin jo toinen tarina).

Koirat kuitenkin jäivät Seppalalle ja tuona vuonna Seppala oli jo mukana osallistumassa ensimmäiseen All Alaska Sweepstakesiinsa. Hänen koiransa olivat puolitreenattuja, ainoastaan johtajakoira Suggen oli kokenut ja valjakko joutui keskeyttämään. John Johnson kuitenkin saavutti voiton tässä vuoden 1914 Sweepstakesissa. Seppala kertoo saaneensa ensimmäisen valjakkonsa siperialaisia suoraan Ramsaylta, joka oli tuonut koirat Nomeen vuoden 1910 Sweepstakesiin.

Vuonna 1914 Olsen toi 8 koiraa Seppalalle. Nämä koirat tulivat Petropavlovskista Kamtshatkalta, koirat joiden joukossa oli AAS:n johtajakoira Russky. Nämä koirat olivat risteytyskoiria, joissa oli itelmenien koiraa ja venäläisten tuontikoiria. Suurin osa näistä töpöhäntäisistä koirista lienee ollut kastroituja, eikä niitä koskaan käytetty siperianhuskyjalostukseen.

Seuraavaksi olikin Seppalan vuoro voittaa Sweepstakes. Seppalan johtajakoiria olivat: Russky, pitkäkarvainen ja töpöhäntäinen koira (Russky oli kotoisin Petropavlovskista, Kamtshatkalla rekikoirien hännät oli tapana typistää), Scotty, joka oli väriltään musta-harmaa ja sinisilmäinen; sekä Suggen harmaa husky-malamuuttiristeytys, joka tunnetaan parhaiten Seppalan tunnetuimman johtajakoiran Togon isänä.

Seppala kertoo tuoneensa koiria eripuolilta Siperiaa. Kamtshatkalaiset koirat olivat kooltaan suurimpia (puhutaan uroksista) painaen n. 30kg, Anadyrilla 25-27kg ja pienet tsuktsikoirat n. 20kg.

VIIMEISET TUONNIT SIPERIASTA

Leonhard Seppala menestyi koirillaan All Alaska Sweepstakes kilpailussa, voittaen kolme peräkkäistä kilpailua vuosina 1915-1917. Mutta kuuluisammaksi hän tuli seerumiajollaan 1925, jolloin siperianhuskyista tuli maailmanlaajuisesti tunnettu niiden pelastaessa Nomen kylän kurkkumätäepidemialta.

Vuonna 1927 Olaf Swenson toi 4 tsuktsikoiraa suoraan Seppalalle ja viimeinen erä tuontikoiria saapui Amerikkaan 1930, jonka jälkeen rotukirjat suljettiin. Tarkoituksena oli tuoda 8 koiraa Seppala-Ricker kenneliin. 5 (?) niistä menehtyi leptospiroosiin, Kreevankasta ja Tserkosta tuli tärkeitä jalostuskoiria, kolmannesta selvinneestä koirasta Volchokista ei ole jalostustietoja, eikä neljännestä koirasta Laika's Bilkastakaan tiedetä paljoa.


LÄHTEET:

Lorna. B Demidoff - The Complete Siberian Husky.
Margaret Koehler - Siberian Husky: Live the adventure.
Bob Thomasin artikkelisarja: Where did they come from and what did they look like?
Hope Springs kennelin rotuinfo: The Siberian Husky - A Brief History of the Breed in America


Siperia kartalla

Tässä karttakuva siperianhuskyn historiaan liittyvistä paikoista.
Jos kartassa on suuria virheitä, ota yhteyttä ylläpitoon!

1908: Goosak toi ensimmäiset koirat Anadyr lahden alueelta.
1909: Ramsay toi Markovosta 40-70 koiraa, lähtiessään tarkoituksena asioida tsuktsien kanssa.
1911: John Johnsson toi 14 koiraa Itäniemestä, eristäytyneeltä tsuktsialueelta.
1914: Seppala tuotti Petropavlovskista 8 koiraa, ei jalostuskoiria
1927: Seppala tuotti 4 tsuktsikoiraa Ryrkaypiysta.
1930: Elizabeth Ricker tuotti 8 tsuktsikoiran valjakon Ryrkaypiysta.
Viimeisistä tuonneista vain 2 jäi eloon, ne olivat Tserko ja Kreevanka.