Lähde: Margareth Koehler: The Siberian Husky, Live The Adventure
Suom. Laura Kinnunen. Kokonaisen tekstin voi lukea edellämainitusta kirjasta.

Siperianhusky on perusterve rotu Lonkkanivelen kasvuhäiriö, HD Epilepsia Perinnölliset silmäsairaudet Juveliini harmaakaihi, HC Kiteinen sarveiskalvon surkastuma, CCD Verkkokalvon asteittainen surkastuma, PRA Mitä on sukusiitos?

Siperianhusky on perusterve rotu Ilmeisesti mikään rotu ei ole täysin vapaa erilaisista perinnöllisistä sairauksista. Tässä mainituista sairauksista monet esiintyvät koko koiraeläinkannassa, jotkut vain tietyissä roduissa. Useimpien näiden sairauksien esiintyvyys siperianhuskylla on todella pieni. Rotumme on ollut onnekas ja kiitos kuuluu suureksi osaksi SHCA:n oikean perinnöllisyystiedon ohjaukselle ja jäsenkasvattajien halukkuudelle noudattaa sen ohjeita. Tieto siitä, kuinka erilaiset sairauksista periytyvät, on mutkikas, ja joissakin tapauksissa ei ehkä koskaan tulla tietämään. Tarkoituksemme tässä on ollut välttää teknistä terminologiaa ja pitää tieto mahdollisimman ymmärrettävänä ja helppolukuisena. Kenenkään ei tulisi kohtuuttomasti pelästyä tai lannistua koiran omistamisesta (tai sen hankkimisesta), mutta on vain reilua, että sellaisten ihmisten, jotka harkitsevat koiran ottamista ja varsinkin siperianhuskyjen kasvattamista, tulisi olla tietoisia niistä ongelmista, joita esiintyy rodussamme ja kaikissa koiraeläimissä. Täytyy myös ottaa huomioon, että koiraeläinten sairauksien tutkimus edistyy nopeasti monella rintamalla ja se, mitä on ensin julistettu Jumalan sanana, saattaa myöhemmin olla kaukana totuudesta. Pysyäksesi uusien tutkimusten tasalla käy välillä tarkastamassa SHCA:n nettisivut päivitysten ja uuden infon varalta. Sankarilliset tutkimusten tekijät, jotka viettävät tuntikausia mikroskooppiensa ja tietokoneohjelmiensa ääressä, vain suuresta kiinnostuksesta koiraystäviämme kohtaan ansaitsevat kunnioituksemme ja kaiken tukemme.

Huom! Epilepsia: Yleisesti ei olla sitä mieltä, että myös sisarukset pitäisi jättää pois jalostuksesta, vaikkei yhdistelmää pidäkään uusia. Taudin periytyvyys on polygeeninen ja erittäin vaikea tietää, joten voi olla, että jokin muu yhdistelmä on paljon riskialttiimpi kuin epileptisen koiran sisarten käyttäminen. HC: Asiantuntijat ovat nykyään sitä mieltä, että se on polygeeninen, ja siksi hankala käsitellä jalostuksen kannalta. Useiden vuosikymmenien ajan terveistä, tutkituista linjoista voi tulla esiin perinnölistä harmaakaihia. Glaucoma: Glaukoomasta tulossa lisää tietoa.

HD, lonkkanivelen kasvuhäiriö Kun tämä sairaus ensimmäisen kerran diagnosoitiin 1950-luvun lopulla, sairaan koiran omistaja ilmoitti tapauksesta silloiselle SHCA:n puheenjohtajalle Lorna Demidoffille. Välittömästi hän otti yhteyttä tohtori Wayne Riseriin, joka oli sen ajan johtava HD asiantuntija saadakseen tietoa ja opastusta. Hänen raporttinsa julkaistiin rotujärjestön lehdessä Newsletterissä, jotta kaikki jäsenet olisivat tietoisia ongelmasta, ymmärtäisivät sen vaaran ja toimisivat sen suhteen asiaankuuluvalla tavalla. HD (Hip Dysplasia) eli lonkkanivelen kasvuhäiriö on lonkan nivelen poikkeavuus, jossa reisiluun pää ei sovi oikealla tavalla lonkkamaljakkoon. Kun tämä tila edistyy, nivelen rappeutuminen pahenee ja se aiheuttaa ontumista ja kipua eläimelle. Se on etenevä sairaus, jonka periytyvyys tiedetään. Se periytyy luultavasti polygeenisesti eli enemmän kuin yksi geeni on osallisena sen syntyyn. HD:n syntyyn vaikuttava ympäristötekijä on mm. ravinnonsaanti. Kuitenkin se on perinnöllinen sairaus, jota voidaan kontrolloida vain vastuuntuntoisella jalostusohjelmalla, joka noudattaa tarkasti ohjeita. Parasta olisi, että jalostukseen käytettäisiin lonkkakuvauksen kautta terveiksi todettuja koiria. Rodulla, jota käytetään rekikoirana ja muissa töissä, joissa siltä vaaditaan voimaa ja kestävyyttä, on erityisen tärkeää, että sillä ei ole lonkkavikaa.

Epilepsia Epilepsia ja kohtaukset eivät ole sama asia. Kohtaukset voivat olla jonkun muun sairauden oireita tai muu ongelma kuten aivokasvain, myrkytys (kasvit, eläimet, kemikaalit), vamma tai synnynnäinen vaurio (pitkälle jatkunut hapensaannin puute), vaikea loisongelma, alhainen verensokeri tai alhainen veren kalsiumpitoisuus. Jos mitään sairautta tai lääketieteellistä syytä ei löydy selittämään kohtauksia, täytyy olettaa, että eläin kärsii epilepsiasta tai oikeammin sanottuna idiopaattisista (ei tunnettua syytä) epileptisistä kohtauksista (IES idiopathic epileptic seizures). Kohtaus on seuraus epänormaaleista aivojen toiminnassa olevista sähköisistä häiriöistä. Kohtaukset voivat vaihdella suuresti tiheydeltään ja kestoltaan; ne voivat kestää muutamasta minuutista yli tuntiin. Ennen kohtausta koira voi esim. kävellä ympäriinsä, uikuttaa, yrittää saada huomiota tai piiloutua; tämä on niin kutsuttu auravaihe ja omistaja voi silloin ennakoida tulevaa kohtausta. Yleensä kun kohtaus tulee koira pyrkii omistajansa luo, se voi jäykistyä ja kaatua tajuttomana maahan, sen raajat voivat nykiä, suusta voi valua kuolaa ja se voi huutaa kovaan ääneen, usein koira tyhjentää rakkonsa ja suolensa. Kohtauksen aikana on tärkeää pitää huolta siitä, että koira ei pääse satuttamaan itseään. Jos kohtaus jatkuu yli muutaman minuutin koira tarvitsee välittömästi eläinlääkärin apua. Itse kohtauksen kulkuun ei voi vaikuttaa, mutta omistaja voi puhua koiralle rauhoittavasti ja on tärkeää seurata kohtauksen kulkua eläinlääkärin diagnoosia ja hoitosuunnitelmaa varten. Pahimmillaan pitkittynyt kohtaus voi johtaa kuolemaan Kohtauksesta toipunutta koiraa täytyy pitää silmällä, koska sillä voi olla asiti- ja tasapainohäiriöitä ja se voi olla sekaisin tuntematta omistajaansa. Epilepsiaa ei voida parantaa, mutta lääkityksen avulla monet koirat pystyvät elämään lähes normaalia koiranelämää, vaikka lääkityksen alussa koiralla esiintyy sivuoireita kuten väsymystä, lisääntynyttä syömistä, juomista ja virtsaamista. Epilepsiaa on vaikea todeta ja sen todellista syytä ei tunneta. Perinnöllisyydellä voi olla siihen vaikutusta ja vastuuntuntoinen kasvattaja pitää huolen siitä ettei koiraa tai samasta pentueesta tulleita sisaruksia käytetä jalostukseen, eikä samaa yhdistelmää enää toisteta.

Perinnölliset silmäsairaudet Monista koiraeläimillä tunnetuista silmäsairauksista vain kolme esiintyy yleisesti (vaikka näitäkin silmäsairauksia on todella vähän) siperianhuskyilla. Ne ovat HC eli juveliini harmaakaihi, PRA eli verkkokalvon asteittainen surkastuma ja CCD eli kiteinen sarveiskalvon surkastuma. Silmien värillä, olivat ne sitten siniset, ruskeat, keskenään eriväriset tai sekaväriset, ei siperianhuskylla vaikuta näiden sairauksien esiintymiseen. Jokainen näistä sairauksista saattaa aiheuttaa näkökyvyn asteittaisen heikkenemisen tai sen menetyksen kokonaan ja jokaisen kasvattajan tulisi olla huolissaan näistä sairauksista ja olla tarkkana millaisia koiria käytetään jalostukseen.

Juveliini harmaakaihi, HC Harmaakaihi muodostuu linssissä suhteellisen nuorilla koirilla ja usein kehittyy hitaasti. Se voi muodostua toiseen silmään ennen toista, mutta lopulta muutokset tapahtuvat molemmissa silmissä. Joissain tapauksissa linssit samentuvat täysin ja koira menettää näkökykynsä kokonaan. Ensimmäisen kerran sairaus huomattiin SHCA:ssa vuonna 1976. Tuolloin otettiin yhteyttä Kalifornian yliopistossa työskentelevään Dr. Alan McMillaniin ja hän aloitti viisivuotisen tutkimuksen SHCA:n ja sen jäsenten avustuksella. Kun McMillan tiedotti tutkimuksestaan oli selvää, että tämä silmäsairaus siperianhuskylla on todellakin perinnöllinen. Mutta sen periytymisen muoto on vieläkin epävarma. Monet tutkijat uskovat, että sen aiheuttaa resessiivinen geeni, eli se voi pysyä piilossa niin kauan kunnes molemmat pennun vanhemmat kantavat sitä geeniä. Tulisi kuitenkin ymmärtää, että jotain on pielessä kun samasta vanhemmasta tulee toistuvasti HC:tä sairastavia jälkeläisiä. Vuonna 1976 Jean O'Brien, SHCA:n perinnöllisyystieteen puheenjohtaja julkaisi nämä ohjeet rotujärjestön jäsenille: Poistakaa välittömästi kaikki sairaat koirat jalostusohjelmistanne. Mielestämme jokainen koira joka on tuottanut HC:tä sairastavia enemmän kuin yhden pentueen tulisi jättää pois jalostuksesta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ajankohtaiset ja viralliset ohjeet siitä kuinka HC:n ja muiden silmäsairauksien kanssa tulisi toimia ovat suurin piirtein samat: Jokainen koira jota käytetään jalostukseen tulee silmätarkastaa. Vain normaaleja, terveitä koiria tulee käyttää jalostukseen. Täytyy myös harkita sairaille läheisesti sukua olevien koirien käyttöä ja jos kasvattaja epäilee koiran kantavan HC:tä vaikkei se itse sitä sairastakaan tulisi se poistaa jalostuksesta. On harmillista, että ei ole testiä joka testaisi kantaako koira HC:tä. Kasvattaja joka haluaisi tuottaa mahdollisimman terveitä koiria, astuttaa kaksi täysin tervettä koiraa ja pentueessa saattaa silti olla sairaita koiria. Tällaisessa tapauksessa voidaan olettaa, että molemmat vanhemmat ovat kantajia. Toisessa tapauksessa kaksi tervettä vanhempaa tuottaa täysin terveitä pentuja ja kasvattaja voi tuntea kaiken olevan kunnossa. Jos toinen vanhemmista kuitenkin on kantaja silloin myös tietty prosenttiluku pennuista on kantajia. Myöhemmin kun näitä pentuja käytetään jalostukseen toisen kantajan kanssa, esiintyy jälleen sairaita koiria joissakin niiden jälkeläisissä. Tämä voi auttaa ymmärtämään miksi resessiivisiä geenejä sanotaan yleensä "piilotetuiksi" ja miksi niillä on tapana "hypätä sukupolvien yli". Niin kauan kuin kantajia (joilta on tullut enemmän kuin yksi sairastunut pentu) käytetään jalostukseen ei harmaakaihia saada koskaan eliminoitua siperianhuskyilta.

Kiteinen sarveiskalvon surkastuma, CCD Tämä silmäsairaus vioittaa sarveiskalvoa levittäen sen päälle "harsoa" sumentaen näköä. Se ei yleensä ilmene ennen kuin koira on yli 7- vuotias ja tällöin diagnoosi tulee liian myöhään eikä se kerkeä poistamaan koiraa jalostuksesta. Todellinen CCD on perinnöllinen, mutta sitä kuinka se periytyy ei ole vielä pystytty todistamaan. Tätä sairautta ei pidä kuitenkaan sekoittaa samantyyppiseen, mutta ei-perinnölliseen tilaan, jolla on ruokavaliollinen perusta.

Verkkokalvon asteittainen surkastuma, PRA Tämä on verkkokalvoa rappeuttava sairaus. Se etenee asteittain ja koirasta tulee lopulta täysin sokea. PRA:n esiintyvyys siperianhuskyilla on todella vähäistä, alle prosentti tutkituista koirista. Äskettäin tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että PRA periytyy resessiivisesti suurella osalla niistä koirista joilla sitä esiintyy. Suurella osalla koirista sitä esiintyy nuorella iällä ja toiset koirat sairastuvat vasta vanhempina. Irlanninsettereillä PRA:n kantajat on voitu todeta verikokeiden avulla. Nyt vaikuttaa siltä, että siperianhuskylla PRA periytyy täysin eri tavalla. Margareth Koehler kertoo, että vuonna 1988 hänen ystävänsä omisti koiran jolle oli diagnosoitu PRA. Margareth itse omisti koiran isoisän ja oli todella huolissaan asiasta. Hän soitti eläinlääkärituttavalleen kysyäkseen neuvoja ja kävi ilmi, että taudin tutkimusprojekti oli jo käynnistymässä Pennsylvanian yliopistossa. Tohtori Gustavo Aguirelle oli raportoitu, että niistä muutamasta siperianhuskyista joilla oli todettu PRA, olivat kaikki uroksia. Tämä osoittaa mahdolliseksi sen, että sairaus siperianhuskyilla saattaa olla sukupuolikytkeytynyt X-kromosomiin ja siksi vain urokset sairastuvat (niillä on vain yksi X-kromosomi)ja nartut ovat kantajia.

Sukusiitos HUOM! Teksti ei ole omani, vaan edelleen Tuomo Karsikkaan kirjasta Pennusta luovutusikään. Tekstin on ennen painoon menoa tarkastanut eläinlääkinnällisen korkeakoulun eläinlääkäri. Kuten tekstistä käy erittäin selkeästi ilmi, sukusiitoksen avulla saadaan halutut ominaisuudet periytyviksi ja sukusiitos vaatii harjoittajaltaan suurta asiantuntemusta. Sukusiitos ei myöskään synnytä sairauksia, vaan se tuo kannassa mahdollisesti piilevät viat esille. Liian pitkään jatkunut sukusiitos tuo ongelmia ja siksi täytyy välillä käyttää ulkosiitosta! Puhdassiitoksen ahtain muoto on sukusiitos. Siitokseen keskenään käytettävien eläinten sukulaissuhteesta riippuen voidaan erottaa läheisin, läheinen ja etäinen sukusiitosaste. Ensin mainittu tarkoittaa sitä, että paritetaan esim. isä ja tytär, emä ja pojat tai sisarukset keskenään. Läheinen tarkoittaa esim. yhdistelmää tädit, sedät tai serkut keskenään jne. sekä etäinen edellistä kaukaisempaa sukua olevien yksilöiden parittamista keskenään. Jalostajien keskuudessa mielipiteet sukusiitoksesta vaihtelevat sen mukaan, millaisiin tuloksiin he ovat jalostustyössään päässeet, joten löytyy sukusiitoksen käytön puoltajia ja toisaalta sen käyttöä jyrkästi vastustavia. Molemmista on vahvoja näyttöjä, mutta "legendaarisimmat" koirat ovat läheisestä sukusiitoksesta tulleita. Kuuluisimpia lienevät ns. Laverck-setterit. Laverack aloitti siitostyönsä kahdella yksilöllä, Pontolla ja Mollilla. Esimerkki siitä, kuinka perusteellista sukusiitosta hän harjoitti, on hänen kuuluisa uroksensa Dash, jonka sukutaulussa 60 esivanhemman joukossa oli vain neljä nimeä. Hänen koiristaan sanottiin, että ne olivat menestyksellisiä näyttelyissä ja voittamattomia kentällä. Läheisellä sukusiitoksella voidaan varmistaa linjassa olevat piilevät sairaudet. Jos taudinkantajia on, ne viimeistään näissä yhdistelmissä tulevat esiin. Ajan patinoimassa suomenpystykorvien jalostusoppaassa vapaasti lainaten sanotaan, että läheinen sukusiitos on taitavan jalostajan apuväline. Nykyään voidaan luotettavasti selvittää, mistä sukusiitoksen käytöstä saadut erilaiset tulokset johtuvat. Saavutusten erilaisuudet eivät aiheudu sukusiitoksesta sinänsä, vaan siihen käytetyn jalostusaineiston erilaisista perinnöllisestä koostumuksesta. Kun molemmat vanhemmat periyttävät jälkeläisilleen saman tai samat tekijät, tulee niiden aiheuttama taipumus samanperintäiseksi, jolloin ominaisuus periytyy kaikille jälkeläisille. Jos ominaisuus on toivottu, toisin sanoen vastaa jalostustavoitetta, on valinta luonnollisesti onnistunut. Päinvastaisen tapauksen ymmärtämiseksi on ensinnä viitattava periytyviin eli resessiivisiin perintötekijöihin. Nimensä mukaan ne ovat "piilossa" eli niiden vaikutus ilmenee vasta sitten, kun jälkeläinen perii ne molemmilta vanhemmiltaan. Geeni on siis yksilössä samanperintäisenä eli vasta silloin sen epäedullinen vaikutus ilmenee fenotyypissä (ilmiasussa). Resessiiviset geenit saattavat aiheuttaa sikiön kuoleman, alentaa yksilön elinvoimaa, hedelmällisyyttä tai aiheuttaa muita erilaisia fysiologisia haittoja tai rakenteellisia heikkouksia. Sikäli kun jalostustyön jatkuva menestys halutaan turvata, on aineistossa varminta suorittaa sukusiitoskokeita sen perinnöllisen laadun toteamiseksi. Kun sukusiitosta käytetään varmistetaan hyvien ominaisuuksien periytyminen ja aineistossa mahdollisesti olevien peittyvien geenien olemassaolo paljastuu, on sukusiitos jalostajan paras apu jalostusvalintaa suorittaessa. Sukusiitos vaatii harjoittajaltaan suurta asiantuntemusta, ja se saattaa aineiston perinnöllisestä laadusta riippuen muodostua myös kalliiksi. On korostettava, että halutut ominaisuudet tulevat varmasti periytyviksi. Lähde: Pennusta luovutusikään, Tuomo Karsikas, kennel Rantakurun