SIPERIANHUSKY.NET

SIPERIANHUSKYN HISTORIA SUOMESSA

Ensimmäinen siperianhusky rekisteröitiin Suomen Kennelliitossa vuonna 1965; se oli Kerttu Almin Sveitsistä tuottama narttupentu Anya-Alaska, josta tuli myöhemmin Suomen muotovalio. Anya-Alaska oli old line siperianhusky, kuten kaikki 17 ensimmäistä Suomeen tuotua siperianhuskya. Tuohon aikaan ei tietenkään käytetty nimitystä ”old line”, sillä jakoa eri linjoihin ei vielä ollut tapahtunut.

Seuraavana vuonna (1966) Esa ja Raili Mäntysalo toivat USA:sta nartun nimeltä Kanakanak’s Kishka. Kishka oli ennen Suomeen tuloaan astutettu upealla uroksella nimeltä Monadnock’s Konyak of Kazan, ja se synnytti Suomessa pentueen, jossa oli viisi urosta ja yksi narttu. Mäntysalot pitivät itsellään kaksi urosta ja nartun, Ahtojään Mekusak, Pikoo ja Tanoo menivät kaikki eri omistajille. Kishkalla oli Suomessa 4 pentuetta ja sen sukutaulu painottuu kenneleihin, jotka kilpailivat koirillaan (mm. Monadnock, Alaskan ja Seppala/Ricker kenneliin pohjautuvat of Seppala koirat). Astutettuna mm. Monadnock ja Norrstarr uroksilla, Suomessa oli jo alussa kanta huippulaatuisia dual-purpose siperianhuskyja.

Samana vuonna, 1966 tuli Mäntysaloille USA:sta narttupentu nimeltä Alakazan’s Tiara Valeska. Tia tuli kuuluisasta Alakazan kennelistä, joka myöskin kilpaili koirillaan ja kasvatti siperianhuskyja käyttökoiriksi. Tiasta tulikin myöhemmin loistava näyttely- ja johtajakoira. Vuonna 1967 tuottivat Mäntysalot USA:sta uroksen nimeltä Innisfree’s Mikki of Ahtojää, jolla Kishka astutettiin. Tuohon aikaan Innisfree kennelissä kasvatettiin myös käyttökoiria ja kasvattaja Kathleen Kanzler kertoi tuolloin mielenkiintonsa kohteeksi valjakkokilpailut ja retkiajon, kun nykyään kennel kasvattaa show linjaisia lemmikeiksi ja näyttelyihin. Anya sai pennut Ahtojään Mekusakin kanssa, joten tuona vuonna oli siperianhuskyjen rekisteröintimäärä noussut jo kolmeentoista.

ROTUJÄRJESTÖ PERUSTETAAN

Siperianhuskyjen harrastajia alkoi olla jo niin monta, että saatettiin perustaa yhdistys, joka sai nimeksensä Suomalainen Siperianhusky - seura - Finska Siberian Husky - sällskapet ry (SHS). Suomeen ensimmäisenä tuodut koirat tulivat maailman parhaista kenneleistä, jotka kasvattivat dual-purpose koiria ja rotujärjestö sai onnekkaasti heti alkuun nauttia arktisista ja rotumääritelmän mukaisista siperianhuskyista.

Vuonna 1968 tuottivat Mäntysalot USA:sta jälleen uuden koiran. Se oli uros nimeltä Komat of Kazan, joka kuitenkin kuoli pian, ehtien jättää jälkeensä vain yhden pentueen. Huolimatta Komatin vähäisestä käytöstä, se löytyy yhä monien nykyisten koirien sukutauluista. Vuonna 1969 tuotetulle nartulle Monadnock’s Quana of Mekusakille kävi myöskin huonosti, se katosi samana vuonna, eikä sitä koskaan löydetty. Samana vuonna rekisteröidyt tuontikoirat uros Norstarr’s Baanchi ja narttu Snoana’s Marina elivät pitkään ja jättivät jälkeensä lukuisia pentueita. Baanchi on kautta aikojen eniten siitokseen käytetty siperianhusky Suomessa, ja sen vaikutus kantaamme on ollut valtava. Baanchi tuli käyttökoiria kasvattavasta Norrstarr-kennelistä ja kilpaili Äijänsuon kennelin valjakossa, sekä veti vielä yli 10-vuotiaana retkiajossa kuormarekeä 20-30km päivässä.

1970 tuli Suomeen Stina Blomqvistille narttu nimeltä Green-Beret’s Snowy Angara (katso kuva) ja sen täysvalkoinen sisko Green-Beret’s Snowy Anjuska (eri omistaja). Rotujärjestö SHS väittää näiden koirien olevan ensimmäiset kilpalinjan koirat, mutta myös nämä koirat olivat old linea. Koirien sukutauluissa on samoja koiria kuin aiemmissa tuonneissa, mutta se painottuu voimakkaasti Alaskan kennelin koiriin. Koirien vanhemmat ovat kuitenkin hyvin vanhantyyppisiä, eivätkä muistuta kilpalinjan koiria ollen luustoltaan huomattavasti voimakkaampia kuin muut 70-luvun tuonnit.

Kuvassa kaunis narttu Alaskan's Ginny of Anadyr (Angaran äiti).
Om. Nancy van Gelderen.

Kirkkonummelainen Wickströmin pariskunta toi Suomeen useita siperianhuskyja, Monadnock’s Wa-Wan, Monadnock’s Ho-Hon, Winter Witsches Kodin, Alakazan’s Burrusin ja Almaring’s Alladin (Alladinin vanhemmat olivat Monadnockin parhaimmistoa, Akela ja Tatiana). Vuosina 1971- 1975 Suomeen tuli yksi siperianhusky, Ekstamien tuottama uros Monadnock’s Papik of Mekusak. Se tuli suoraan Monadnock kennelistä ja sen isä oli viimeinen Monadnockin ”suuri nimi” Monadnock's Akela. Papikia on käytetty runsaasti siitokseen ja sen jälkeläiset ovat tulleet esille sekä näyttelyissä että rekikoirakilpailuissa. Vuonna 1976 tuottivat Anita ja Auli Eerola sekä Marika Salin yhteisvoimin harmaavalkoisen uroksen nimeltä Tawny Hill’s Memory of Cogac. Sillä on Suomessa 6 pentuetta, joista on jatkettu 14 pentuetta ja se on kaikkien aikojen (Lähde: JTO 2009) 4. eniten käytetty tuontiuros.

SUURIA MUUTOKSIA

70-luvun puoliväliin Suomessa oli vain "vanhan linjan" siperianhuskyja. Norjalainen kilpailija voitti Pohjoismaiden mestaruuden muutamalla minuutilla ja toiseksi tuli vanhan linjan siperianhuskyilla juoksutettu suomalaisvaljakko. Tämän seurauksena suurin osa rekikoiraurheilua harrastavista vaihtoivat valjakkonsa "uuteen, kevyeen linjaan" (kuten he itse tuolloin koiriaan kutsuivat).

Vuoteen 1976 mennessä Suomeen oli tuotu koiria vain ns. dual-purpose-kenneleistä. Esimerkiksi Monadnock, Alakazan, Fra-Mar, Lamark ja Marlytuk kaikki kilpailivat aktiivisesti koirillaan, mutta käyttivät koiria myös näyttelyissä. Myöhemmin tulleet kennelit, jotka eivät enää kilpailleet aktiivisesti kyllä testasivat koiransa valjakkotyössä ja pitivät sitä tärkeänä osana jalostusohjelmaa. Näitä olivat mm. Dichoda, Tawny Hill, Fjiorlund, Almaring, Baltic, Frosty Aire, Ginger Blue, Koryak, Mulpus Brooks, Norstarr, Savdajaure, Siberkitk, Snoana, SnoMound ja Talocon

70-luvulla kilpailut ja kilpailevat koirat olivat jo muuttuneet niin paljon, ettei niitä haluttu enää käyttää vanhan linjan koiriin. Pohjoismaissa kehittyi omanlainen kanta siperianhuskyja kun esim. Norjan ensimmäinen siperianhusky ”Pogo” rekisteröitiin vasta Norjassa (se ei ollut AKC-rekisteröity siperianhusky). Zero kennel (jonka kasvatteja tiedetään sekarotuisiksi ja on poistettu rekisteristä) vaikutti suuresti Norjassa ja Ruotsissa, eikä siellä koiria juuri käytetty näyttelyissä. Norjassa koirista jalostettiin isoja ja korkearaajaisia senaikaista kilpailutyyliä varten ja kun ensimmäiset pohjoismaalaiset koirat tuotiin Suomeen, oli niiden tyyppi jo muuttunut valtavasti. Ensimmäinen Norjasta tuotu koira oli Blakken, eikä sen sukutaulu erityisesti eronnut muista Suomeen tuoduista koirista. Suurinpana erona edellisiin tuonteihin olivat isän puolelta tulevat Igloo Pak koirat, Igloo Pak painottui myöhemmällä ajalla voimakkaasti nopeuskilpailuihin ja kasvattaja Lombard vaihtoi koiransa lopulta sekarotuisiin kilpakoiriin.

Vaikka Norjasta oli hyvin ”erikoisen” näköisiä koiria, säilyi siellä vielä 70-luvulle vanhantyyppistä kantaa, mitä löytyy nykyisten old line koirien takaa mm. Natomah's Ruff-N-Reddin kautta.

USA:n kilpailuihin painottuneista kenneleistä tuli 70-luvulla useita koiria, joita ei ole käytetty jalostukseen vanhan linjan siperianhuskyihin. Nämä koirat olivat Arctic-Trail's Who of Kelson, Igloo Pak's Candy To ja Nugget of Calivali ja ne olivat paljon kevyempiä, raajakkaampia ja lyhytturkkisempia verrattuna dual-purpose-kenneleiden koiriin. USA:sta tulivat myös viimeiset vanhantyyppisiksi hyväksyttävät siperianhuskyt Alaskan's Victor of Anadyr (myöhemmin Kuuhaukun kenneliin) ja Arctic Trail's Wing (Mekusak kenneliin). Ikävä kyllä jo niissä oli havaittavissa kilpajalostuksen negatiivisia piirteitä, niin rakenteessa kuin luonteessakin.

80-luvulla alaskanhuskyt, sekarotuiset kilpakoirat tulivat Suomeen ja jälleen osa kasvattajista vaihtoi koiransa nopeampiin. Rotujärjestö alkoi voimmakkaasti painottaa ainoastaan norjalaista kilpatyyppiä ja, että se on ainoa alkuperäinen tyyppi. Yksi kiistanaihe kilpakoirien ja vanhan linjan kannattajien välillä oli, pitäisikö kilpailut avata kaikille koirille. Rotujärjestön kanta oli, että siperianhuskya tulee verrata sekarotuisiin kilpakoiriin ja kehittää siitä nopeampi kilpakoira. Vanhan linjan kannattajat sen sijaan halusivat pitää siperianhuskyn alkuperäisenä työkoirana ja nopeimpana arktisista roduista, jolloin kilpailuiden pitäisi olla suljetut vain arktisille roduille.

Enemmistö vei voiton ja Suomalainen Siperianhusky Seura (SHS) järjesti kaudella 1983-84 ensimmäiset avoimet rekikoirakilpailut, joihin pystyi osallistumaan myös sekarotuiset koirat. 10 vuoden ajan SHS järjesti kilpailuja sekarotuisille koirille vastoin SKL:n sääntöjä ja koiria jalostettiin kilpailuun sekarotuisia koiria vastaan (jotka eivät olleet alkuaikojen työkoiraristeytyksiä, vaan vintti-ja lintukoiraristeytyksiä.)

RODUNOMAISEN ARKTISEN REKIKOIRAN SÄILYTTÄMINEN

Vuonna 1986 vanhan linjan siperianhuskyja harrastavat perustivat Siperianpystykorvayhdistys ry:n (SPY ry) tarkoituksenaan säilyttää arktinen, hyväluonteinen, rotumääritelmän mukainen siperianhusky ja samalla tehdä rotua ja sen käyttötarkoitusta tunnetuksi. SPY:n periaatteena on, että rodun alkuperäistä käyttöä ilmentää parhaiten retkeily eikä nopeuskilpailut. Vaikka SHS ennusti kirjassaan SPY:n toiminnan loppuvan kokonaan on yhdistys edelleen voimissaan.

90-luvulla suurin osa kasvattajista kasvatti kevyttä linjaa, jonka nimitykseksi on vakiintunut "kilpalinja" johtuen koirien käyttötarkoituksesta. 90-luvulla käytiin värikkäitäkin keskusteluja jo 70-luvulla alkaneista huhuista kilpakoirien sekarotuisuudesta. Nykyään jopa osa kilpalinjan kasvattajista myöntää koiriensa sekarotuisuuden, ikävä kyllä pennunostajaa ei aina informoida asiasta.

90-luvulla Suomeen tulivat myös ensimmäiset show linjan koirat. Vaikka Innisfree oli aiemmin painottunut myös valjakkoajoon, sen uusi mainoslause kertoi nykyisestä suuntauksesta: ”Innisfree on maailmanlaajuisesti johtavin huippulaatuisia siperianhuskyja koiranäyttelyihin ja lemmikeiksi kasvattava kennel”. Vuonna 1994 Suomeen tuli näyttely-ja astutusvierailulle sen vuoden Maailmanvoittaja, Arctic Blue Senator. Valtavasta näyttelymenestyksestään huolimatta se ei Suomessa saanut suurta huomiota ja se sai KoiraNetin mukaan 4 pentuetta, jotka olivat silloin aloittelevien kenneleiden sekoituksia old line koiriin. Nämä kennelit eivät koskaan kasvattaneet yhtään puhdasta old line pentuetta ja olivat jo alunperin sekalinjaisia kasvattavia kenneleitä. Näin heti alussa tehtiin selvä ero show ja old line koirien välillä.

Nykyään Suomessa on eniten kilpalinjan huskyja ja monilla kilpalinjan kasvattajilla on kennelissään myös sekarotuisia ns. "alaskanhuskyja", kilpakoirina tai safarityössä. Vaikka old line koiria on ollut Suomessa 50-vuotta menevät show linjan koirat ohi rekisteröinneissä. Varhaisinpaan pelkästään show linjassa pysynyneeseen kenneliin syntyi ensimmäinen pentue vuonna 2004 ja vuoteen 2009 se on kasvattanut yhteensä 20 rekisteröitynyttä pentuetta. Uusia show linjaa kasvattavia kenneleitä on sittemmin tullut useita ja koirien määrä on noussut valtavasti. Ikävä kyllä rodun suosion nouseminen nostaa rodun myös pentutehtailijoiden suosioon.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että show linjan rekisteröinnit tulevat ohittamaan myös kilpalinjan, jos samankaltainen suuntaus jatkuu tulevaisuudessa.

Kuvassa Mekusak kennelin kilpavaljakko Eva Ekstamin ajamana.

Kuvassa Eva Ekstam viiden siperianhusky uroksen kanssa vuonna 1980.
MVA Mekusaks Goosak, INT MVA Mekusaks Chinook, INT MVA Mekusaks Torquatus,
MVA Mekusaks Peregrinus ja MVA Artic Trail's Wing.

Katso lähdetiedot