Old line siperianhuskyt eroavat siis suuresti Willetin Seppalalinjaisista, koska vaikka niitä on aina käytetty rekikoiratyössä niiden jalostuksessa on otettu myös tarkoin huomioon alkuperäinen, arktinen ja rotumääritelmän mukainen ulkomuoto. Sellaiset kosmeettiset seikat kuten pään muoto tai korvien koko jotka tuntuvat Wiletille yksintekevältä eivät ole sitä kun puhutaan arktisesta eläimestä. Siperialaisen rekikoiran korvien tulee olla keskikokoiset, paksut ja tiheäkarvaiset etteivät ne palellu ja kuono ei saa olla liian pitkä tai liian lyhyt, jotta koira pystyy tekemään työtä äärimmäisen alhaisissa lämpötiloissa. Old line siperianhuskyjen harrastajille tuntuu myös olevan lähes samantekevää minkä värinen koira saa olla, olihan alkuperäisissä Siperiantuonneissakin vaihtelua väreissä, vaikka toisiin liittyykin enemmän ei-toivottuja ominaisuuksia kuin toisiin. Seppalalinjaisissa sen sijaan ei sallita symmetrisiä värikuvioita vaan suositaan likaisia maskeja ja musta-valkoisissa koirissa "karhukoiran väritystä" (eikö tässä sitten kiinnitetä huomiota kosmeettisiin seikkoihin?).

Kirjassa painotetaan lausetta "form will follow the function", muoto seuraa tarkoitustaan. Tämä lause on varsin pätevä oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Siperiassa tuskin jalostettiin koirille oikeaa pään muotoa ja väreillä ei ollut suurta merkitystä (vaikka musta-valkoinen, maskillinen ja sinisilmäinen siperianhusky onkin vaikuttava näky). Silti suurimmalla osalla koirista oli tyypillinen siperianhuskyn pää keskikokoisine korvineen, vaikka joitakin poikkeuksia tietenkin oli. Tällaiset koirat yksinkertaisesti pärjäsivät arktisella paremmin.

Olosuhteiden lisäksi myös koiran käyttö vaikuttaa siihen millaisia ne ovat ulkomuodoltaan. On aivan eri asia jalostaa nopeaa ja jossain suhteessa kestävääkin kilpakoiraa kuin arktista työkoiraa joka joutuu vetämään raskaita kuormia, pitkiä matkoja usein umpihangessa. Kannattaa huomioida, että siperialaisten koirien vauhti ei usein ollut huimaavaa koska ne etenivät painavan kuorman kanssa, vaikeassa maastossa ihmisen kävelyvauhtia. Toisaalta koirat joutuivat työskentelemään myös yksin ja pareittain esim. tuotaessa mursusaalista jäältä takaisin, jolloin liinat oli sidottu valjaista suoraan saaliiseen, kun saalis kuljetettiin jäätä pitkin takaisin reelle ja siitä mahdollisesti isommalla valjakolla leiriin. Usein pitkillä matkoilla koirien määrä valittiin lastin painon mukaan, jotta painoa yhtä koiraa kohtaan ei kertynyt paljoa ja vauhti oli tällöin kovempi (ei silti sellainen mitä "superkoirat", alaskalaiset ja risteytykset juoksevat valmiiksi tehdyillä reiteillä). Sopii siis miettiä, mikä on se tarkoitus, jota ulkomuoto seuraa. Kun kyseessä on Englannissa kärrykisoissa juokseva kilpakoira, on käyttö ja rakenteen tarkoitus täysin eri ja ulkomuoto täten sen mukainen (laukkakoiran rakenne).

Jos Willetin mukaan Suomessa rekisteröidyt "Seppalalinjaiset" olisivat puhdasrotuisia ne olisivat erittäin epärodunomaisia siperianhusky-rodun edustajia, koska Seppalakoirien määritelmien mukaan niitä ei olisi jalostettu ollenkaan siperianhuskyn (tai minkään muunkaan) rotumääritelmän mukaan. "Seppalalinjaiset" eivät siis voi olla aitoja, alkuperäisiä siperianhuskyja tai edes aitoja siperialaisia rekikoiria, koska niiltä on hävinnyt niin monia tärkeitä ominaisuuksia mitkä tekevät siperianhuskysta arktisen rekikoiran. Tämän lisäksi Bragg paljastaa sivuillaan, että Suomeen myyty ja Suomessa laajasti kilpasiperianhuskykantaan vaikuttanut Sno-Sepp's Elvira Of Sepp-Alta olisi sekarotuinen ja sen isä olisi aivan joku muu kuin papereihin merkitty Uller Of Sepp-Alta. Bragg on myös sivuillaan kirjoittanut käyttäneensä jalostukseen alaskalaista, mutta myöhemmin todenneen sen virheeksi. Oli kyseessä sitten Willetin tai Braggin Seppalakoirat ei kummatkaan niistä ole tänä päivänä lähelläkään aitoja, arktisia siperianhuskyja.