Old Line, old foundation line

Old line on nimensä mukaan vanha linja, jonka jalostuksessa pyritään rodunomaiseen, hyväluonteiseen, alkuperäiseen ja arktiseen, työskentelyyn kykenevään siperianhuskyyn. Siis rakenne säilyy alkuperäisen käytön kannalta oikeana. Jalostus pyrkii yhdistämään kaksi päämäärää: rodunomaisen ulkomuodon sekä oikeat käyttöominaisuudet. Tässä koiran työtä katsotaan enemmän retkeilyn, ei nopeuskilpailujen kannalta; siperianhuskyhan on rotumääritelmän mukaan nopein arktisista roduista, mutta sen ei tarvitse olla nopeampi kuin vinttikoiratyyppiset koirat.

Siperianhusky oli alun alkaen työskentelevä rotu. Koirat, jotka Amerikassa, rodun kotimaassa, voittivat valjakkokilpailuissa, voittivat myös näyttelyissä. Monilla kilpa-ajajilla oli valjakossaan muotovalioita. Koirissa yhdistyi käyttö ja ulkomuoto. Kun rotu tuli hyvin suosituksi, alkoi valtaosa rodun kasvattajista kasvattaa koiria joko näyttelyihin tai kilpailuihin omasta mielenkiinnostaan riippuen. Monet kilpakennelit alkoivat kasvattaa alaskanhuskeja, sekarotuisia vetokoiria, siperianhuskien ohella saadakseen nopeampia kilpakoiria yhä vaativimmiksi käyviin kisoihin. Myös kilpasiperianhuskyt muuttuivat yhä kevyemmiksi ja vinttikoiramaisemmiksi ja ulkomuodoltaan epätasaisemmiksi. Nimitystä old line, vanha linja, alettiin käyttää näistä ”vanhanmallisista”, ensin olleista, luustoltaan vankemmista koirista, koska uudentyyppiset, kevyet kilpakoirat olivat ”uutta linjaa”.
Suomeen kilpahuskyt tulivat 1970-luvun lopulla, sitä ennen täällä oli vain old line siperianhuskeja.

Moderni show-linja eriytyi 1980-luvun alussa muodin muutoksia seuraavan tyypin mukaiseksi, jossa korostetaan tiettyjä, korostettuja ulkonäkökriteerejä niinkään välttämättä välittämättä työhön perustuvasta rakenteesta. Muutamat kennelit pitäytyivät kuitenkin alkuperäisessä old line tyypissä (mm. Troika´s, Siberkirk´s, Talocon, Ginger Blu, Baltic, Fjiordlund´s) vaalien näiden tiettyjen vanhojen kenneleiden linjoja (mm. Monadnock, Frosty Aire, Marlytuk, Norstarr, Almaring, Savdajaures, Koryak) eivätkä sekoittaneet modernia show-linjaa eivätkä kevyttä kilpalinjaa kasvatteihinsa. Lisäksi on muutamia kenneleitä, jotka kuitenkin myöhemmin lipsuivat old linesta.

Old line kasvattajat haluavat säilyttää siperianhuskyn tyypin sellaisena kuin se aikoinaan Siperiassa oli ja vaalia niitä arktisia ominaisuuksia (esim. kunnon turkki), jotka aikoinaan tekivät mahdolliseksi sen, että tämä rotu on säilynyt meidän päiviimme. Hyvän luonteen merkitystä korostetaan jalostustyössä; huonoluonteinen koira ei ole hyvä käyttö- eikä seurakoira. Old line koirissa on myös sukupolvenvaihdos ollut hidasta, jopa vain10-15 sukupolvea ensimmäisiin rekisteröityihin siperianhuskeihin eri kytköksien kautta.

Old line kenneleitä ei ole enää montaa maailmassa, Euroopassa ja Amerikassa muutamia. Euroopasta löytyy myös joitakin, joissa on sekoitettu show- ja vanhaa linjaa. Old line siperianhusky sopii sekä valjakkotyöskentelyyn retkeillessä harrastuskoiraksi että aktiivisen liikkuvan perheen seurakoiraksi ihastuttavan luonteensa vuoksi.

Monadnock kennelistä

Lorna Demidoff oli 16- vuotias kun hänen vanhempansa muuttivat Fitzwilliamiin, New Hampshireen ja siellä hän ensimmäistä kertaa ajoi koiravaljakolla; silloin hän päätti, että jonain päivänä hänellä olisi oma valjakko. Lorna meni naimisiin Moseley Taylorin kanssa ja he hankkivat ensimmäiset siperianhuskyt Seeleyiltä. Hän virallisti kennelin vuonna 1931, kennelin nimi tulee Monadnock vuoresta.

Monadnock oli menestyvä kilpakenneli noin 25 vuotta. Roger Haines tuli kenneliin avuksi koirien treenaamisessa ja kilpailussa, hän ajoi valjakkoa vuonna 1932 rekikoirien Olympiaesittelyssä.
Jotta Lornalla ja koirilla olisi kesälläkin jotain tekemistä hän alkoi käyttää koiriaan myös näyttelyissä. 1939 tuli Togo of Alyeskasta hänen ensimmäinen valionsa. Togo tuli Chinook kennelistä, se oli erinomainen johtaja kilpailuissa ja voitti monia New Englannin rekikoiraklubin kilpailuja. Lornan ensimmäinen oma kasvattama valio (champion, Ch.) oli Panda of Monadnock, 1941. Muita huippu reki- ja näyttelykoiria olivat Ch. Belka of Monadnock, Ch. Otchki of Monadnock, kaikki johtajakoiria kilpailuissa sekä Ch. Monadnocks Norina, Ch. Monadnocks Penelope ja Ch. Monadnocks Zita, johtajia myöskin.

1941 Lorna meni naimisiin Venäläisen aatelismiehen Nikolai Alexandrovitch Lopouchine- Demidoffin kanssa. Hänen kennelistään tuli monia kilpailu- ja näyttelytähtiä, hän halusi kasvattiensa pärjäävän yhtälailla molemmissa. Vaikka Monadnock kennelistä tuli valtavasti valioita, Lorna ei pitänyt niistä lukua. Voidaan kuitenkin sanoa, että hän on voittanut kaikki tärkeät näyttelyt pariin kertaan ja häneltä kyllä löytyi hopeatavaraa ja ruusukkeita joilla todistaa se.

Vielä vanhanakin Lorna nautti koiravaljakkoajosta Monadnock vuorilla, mutta hän oli myös aktiivinen näyttelytuomari rotunaan siperianhusky ja useat muut rodut.

Racing Line, kilpalinja

Alaskanhuskyjen ja risteytyskoiren tullessa kilpailuihin, täytyi siperianhuskysta muokata entistä nopeampi rekikoira. Enää ei riittänyt, että siperianhusky oli nopein arktisista rekikoirista vaan sen tuli pärjätä koko ajan kovenevassa kilpailussa lintu- ja vinttikoiraristeytyksiä vastaan.

1983- 85 Keski-Euroopassa kilpailut olivat rajoitettu vain puhdasrotuisille koirille, mutta jalostukseen käytettiin myös alaskanhuskyja väärennetyin rekisteritodistuksin. Jalostukseen käytettiin muitakin koiria joiden tausta oli hämärä ja Alaskasta tuotiin koiria, jotka rekisteröitiin siperianhuskyiksi Saksassa (toki Euroopassa oli paljon myös täysin luvallista rekisteröintiä). Tällaista tapahtuu pohjoismaissakin kilpapiireissä, koiria jalostetaan vain kilpailuihin ja jalostukseen käytetään myös sekarotuisia.

Kilpailut ovat muuttuneet alkuajoista, nykyajan huippurekikoirat kilpailevat tasaisiksi tampatuilla radoilla lämpimässä säässä. Huippurekikoiralle paksu turkki on vain tiellä, koirille tehdään erilaisia "suojapukuja" etteivät ne palellu kovemmissa pakkasissa ja koirilla käytetään myös tossuja, koska tassut eivät muuten kestä (kyllähän siperialaisilla rekikoirillakin käytettiin nahkasta valmistettuja tossuja. Mutta kuten kirjoista voi lukea niin tossuja käytettiin hyvin harvoin ja jokainen voi kuvitella millaista on ollut siperian jääkentillä. Eivät siperianhuskynkaan tassut kestä veitsenterävää jäätä, mutta nykyajan hoidetuilla kilpareiteillä ei kyllä ole tarvetta tossuille).

Nykyajan kilpaileva siperianhusky onkin kevytluustoinen ja korkeajalkainen, se muistuttaakin kovasti vinttikoiraa. Arktiseen ja rotumääritelmän mukaiseen ulkomuotoon ei ole kiinnitetty huomiota, kevyitä kilpakoiria voikin olla vaikeaa tunnistaa rotunsa edustajiksi (esim. pää on epärodunomainen, löytyy myös taitto- ja luppakorvia "eihän husky korvilla vedä").

Kilpalinjan huskyt ovat luonteeltaan liian usein arkoja, kun ne näyttelyissä eivät anna koskea itseensä ja pahimmillaan ryömivät kehässä häntä koipien välissä. On tapauksia joissa maaliintulo on jouduttu tyhjentämään ihmisistä, koska siperianhuskyt eivät ole uskaltaneet tulla lähelle ihmisiä (pidättyvyys rotumääritelmässä ei tarkoita sitä, että koira saa olla arka). Rotua seurannut on myöskin joutunut huomaamaan ikävät raatelutapaukset. Suomessakin pikkukoiran raadelleet huskyt ovat tahranneet rodun mainetta. Niitä koiria ei kuitenkaan tulisi sotkea aitoihin, lempeisiin ja ystävällisiin siperianhuskyihin. Kun jalostuksen tavoitteena on luoda maailman nopein rekikoira, rotumääritelmän mukainen luonne ja ulkomuoto jäävät vähemmälle.

Igloo Pak kennelistä

Kennelnimi Igloo Pak tulee eskimokielestä ja tarkoittaa ”valkoisen miehen taloa”. Dr. Roland Lombard oli 14-vuotias kiinnostuessaan rekikoirakilpailuista. Hänen valtavasta kiinnostuksesta rotuun johtuen hän sai ensimmäiset huskynsa Paddyn, Frostyn ja Arcticin Seppalalta ja Rickeriltä. Tämä johti viiden koiran valjakon perustamiseen ja Lombardista tuli yksi menestyneimmistä valjakkoajajista.

Hän jatkoi kilpailemista vuoteen 1987, vain kolme vuotta ennen kuolemaansa 89 vuoden iässä. Roland Lombardin vaikutusvaltaisimmat kasvatit olivat Igloo Pak’s Chukchi, Igloo Pak’s Tok ja Igloo Pak’s Wing-A. Nykyiset kilpakoirat eivät ole enää ulkomuodoltaan samanlaisia kuin Lombardin ensimmäiset koirat.

Lombard kasvatti myös sekarotuisia ja käytti niillä nimeä Sweepstakes, aina on menestyvissä kilpakenneleissä ollut myös sekarotuisia... Lombardilla oli ilmeisesti kennelissään myös koirasusia/susia.

70-luvulle tultaessa alkuperäinen tyyppi oli jo alkanut muuttua, koirat olivat huonoluonteisempia ja rakenteeltaan huomattavasti kevyempiä.