SIPERIANHUSKY – LINJAT
Valitettavasti siperianhusky on yksi niistä roduista, joka on varsin radikaalisti jakautunut eri jalostuslinjoihin. Seuraavassa esiteltynä rodussa esiintyvät 3 "päälinjaa" ja esimerkkejä tiettyjen kennelien linjoista. Monet jaksavat väittää, että siperianhusky-rotu pohjautuu todella erityyppisiin koiriin ja on normaalia kasvattaa vinttikoiria muistuttavia siperianhuskyja. Näin ei ole ja aiheesta voi lukea lisää siperianhusky.netin lukuisista historia-artikkeleista. On myös kurjaa, että pennunostajille myydään siperianhuskyina koiria, jotka eivät niitä edes muistuta. Väite, että kaikki nykyiset siperianhuskyt polveutuvat samoista koirista ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa, mikä selviää seuraavasta.
KILPALINJA, RACING LINE
Kilpalinjan voidaan sanoa syntyneen 70-luvun kuluessa. Nimensä mukaan koirien jalostus perustuu pääosin rekikoirakilpailuissa kilpailevien koirien käyttöön. Kilpalinjan kasvattajat mieltävät rekikoirakilpailut rodun oikeaksi käyttötarkoitukseksi ja painottavat rodun historiaa Alaskassa kilpakoirana, ei Siperiassa työkoirana.
Pitkään siperianhuskyt olivat ns. dual purpose koiria, eli koirat, jotka kilpailivat, pärjäsivät myös näyttelyissä. Kun 70-luvulla erilaisten kevyiden ”hound-tyyppisten” risteytyskoirien suosio kilpailuissa nousi, täytyi kilpakoirien kasvattajien vastata haasteeseen kilpailussa nopeimmista koirista. Pärjätäkseen lintu-ja vinttikoiraristeytyksille kilpakoirien tuli olla rakenteeltaan niiden kaltaisia, siksi kilpakoirat ovat rakenteeltaan kevyempiä ja korkearaajaisempia, sekä niillä on yleensä lyhyempi turkki.
Myöskään kilpakoirien jalostus ei tapahtunut ns. ”yhdessä yössä” vaan käytössä olevasta koiramateriaalista alettiin jalostaa kilpakoiria jo varhaisessa vaiheessa. Leonhard Seppala huomasi pian, kuinka kilpakoirat olivat jo muuttuneet rakenteeltaan siperiankoiria kevyemmiksi ja käytti itse jalostustyössään alaskanmalamuuttia saadakseen vahvempia koiria. 60-luvulla Seppala kuvaili Lorna Demidoffin Monadnock koirat lähes täsmälleen alkuperäisten tuontien kaltaisiksi. Eroja oli siis havaittavissa jo ennen 70-lukua ja tulee erottaa alkuperäinen tyyppi varhaisista kilpakoirista, vaikka ero ei vielä ollut läheskään yhtä radikaali (eikä varsinkaan sekoittaa keskenään siperianhuskyja ja alaskalaisia sekarotuisia). Rodun yleistyessä ja kasvattajien määrän kasvaessa 70-luvulla ero uuteen kilpatyyppiin ja alkuperäisiin koiriin oli niin räikeä, että vanhan linjan kasvattajat eivät enää halunneet käyttää sekarotuisilta vaikuttavia koiria jalostukseen.
80-luvulla kilpakoirien jalostus meni äärimmäisyyksiin ja siperianhuskyina rekisteröitävien koirien jalostukseen käytettiin myös sekarotuisia koiria. SHS:n mukaan Keski-Euroopassa kilpailuiden ollessa rajoitetut vain puhdasrotuisille, myös sekarotuisia koiria rekisteröitiin ja tehtiin rotuunottoja Alaskasta tuoduista ”epämääräisistä” koirista. Zero kenneli tuli 80-luvulla tunnetuksi erikoisen näköisistä koiristaan ja myöhemmin kennelin eläinlääkäri on kertonut kennelissä käytetyn sekarotuisia koiria jalostukseen. Myös esim. Jeffrey Bragg kirjoitti artikkelissaan ”Puhdasrotuiset koirat 2000-luvulla”, kuinka kilpalinjan koirien papereihin ei voi aina luottaa ja kirjoitti sivuillaan Sno-Sepp's Elvira of Sepp-Altan olleen muuta kuin papereihin on merkitty. Sukupolvien kilpajalostuksella on saatu aikaan alkuperäisistä siperiankoirista poikkeavia koiria ja oman lisänsä tuovat vielä väärennetyt sukutaulut ja pennunostajan on hyvä tietää, ettei kilpalinjaista koiraa ottaessa välttämättä saakaan puhdasrotuista siperianhuskya. Monet suomalaiset kasvattajat ovat asiasta varsin tietoisia ja pitävät sekarotuisten käyttämistä hyvänä asiana uskoen sen mahdollisesti laajentavan koiriensa geenipoolia.
Kilpalinjan koirien ulkomuoto vaihtelee hyvin paljon. Käyttötarkoituksestaan johtuen kilpalinjan koirat ovat yleensä kookkaampia, lähes poikkeuksetta kevyempiä, korkearaajaisempia ja lyhyt/ohutturkkisempia kuin ”perinteiset” siperianhuskyt. Kilpalinjan koirilla on usein kevyet, kapeat päät ja isot korvat. Usein kilpalinjan koirilla on suorat etuosat, mutta ne ovat voimakkaasti kulmautuneita takaa. Yleisin väritys lienee erilaiset harmaat ja ruskeat, ns. ”likaista maskia” esiintyy enemmän kuin muissa linjoissa. Lähes kokomustaa väriä esiintyy vain kilpalinjassa. Luonteeltaan kilpalinjan koirat ovat usein arempia ja nöyrempiä, niiden tulee olla mahdollisimman helppoja käsitellä valjakossa.
Kilpalinjan koiria löytyy ympäri maailmaa, mutta enemmistönä niitä lienee vain Pohjoismaissa. Kilpalinjan koiria löytyy sieltä, missä koirilla kilpaillaan – ei välttämättä reen edestä, mutta esim. Englannissa ne ovat suosittuja sulanmaan kärrykilpailuissa.
80-luvulta lähtien kilpalinja on ollut ylivoimaisesti suosituin linja Suomessa, suurin osa kenneleistä kasvattaa pelkästään kilpalinjan koiria. Kilpalinjan koirat ovat linjoista enemmistönä valjakkokilpailuissa ja ne pärjäävät myös näyttelyissä, useimmiten tietyillä Suomalaisilla tuomareilla (rotujärjestön kouluttamilla). Show linjaisten koirien tuonti ja kasvatus on räjähtänyt kasvuun viime vuosien aikana ja on mielenkiintoista nähdä milloin show linjaisten (ja sekalinjaisten) määrä ohittaa kilpalinjan rekisteröinnit.
Kilpalinjan koirien sukutauluissa esiintyy 70- ja 80-luvulla syntyneitä koiria Alaskan (Anadyr), Igloo Pak ja Zero kenneleistä, joista kilpalinjan koiran sukutaulun tunnistaa. Zero kennelin koiria ei ole show tai old line koirien sukutauluissa, eikä myöskään 80-luvulla syntyneitä Alaskan kennelin kasvatteja. Suomessa lähes kaikkien kilpalinjan kennelien koirien sukutauluissa on sekarotuiseksi arveltu Sno-Sepp's Elvira of Sepp-Alta. Kilpalinjan koirien sukutauluissa voi olla myös old line koiria, mutta kasvattajat väittävät koiriaan silti puhtaasti kilpalinjaisiksi (old linea ne eivät missään nimessä ole). Kilpalinjan sisällä on useita eri tyyppejä, jotka voi karkeasti jaotella Alaskans kennelin "Anadyr-tyyppiin", "Igloo Pak-tyyppiin" ja "Zero-tyyppiin". Anadyr koirat voivat muistuttaa eniten old linea ja Zero-tyypin koirat ovat usein ääripää toiseen suuntaan. Lisäksi kilpalinjaisiksi katsotaan ns. "Seppalakoirat", jotka nykyään rekisteröidään omana rotunaan.
NÄYTTELYLINJA, SHOW LINE
Show linjan syntyi 80-luvulla painottuen valtavan voimakkaasti yhteen näyttelyssä menestyneeseen urokseen. 80-luvulla koiranäyttelyt yleistyivät ja näyttelykoirien ulkomuodot yhtenäistyivät, samat huomiot voi tehdä esim. saksanpaimenkoiran kohdalla. Näyttelykoirien halutaan olevan näyttäviä ja siksi niille on jalostettu voimakkaat takakulmaukset ja energiaa tuhlaavat ns. ”lentävät liikkeet”. Muotisuuntaukset koiranäyttelyissä muuttuvat usein ja samalla muuttuvat jalostuksen tavoitteet. Kun 80-luvulla muodissa olivat raskaat ja etupainoiset koirat, voittavat näyttelykehissä nyt kevyet, väriltään vaaleat ja erittäin pienet koirat.
Innisfree kennel perustettiin vasta 60-luvulla ja sen kantakoirat tulivat alaskalaisista kilpakenneleistä. Molemmat kantakoirat olivat vaaleita harmaita ja Innisfree alkoi keskittyä oman linjansa kehittämiseen ja onnistuikin siinä mainiosti ollen nyt maailman suurin siperianhuskykennel, joka tuottaa eniten pentuja maailmassa. Kennelin koiria esitettiin paljon näyttelyissä ympäri USA:a ja kennelin koirat alkoivat muovautua erityyppisiksi kuin muut aikansa koirat. 80-luvulla vaalea punavalkoinen Innisfree Cierra Sinnar voitti arvostetun Westminsterin näyttelyn ja se aloitti rodussa uuden suuntauksen. Show linjan koirien sukutauluissa Sinnar voi esiintyä kymmeniä kertoja ja se loi vahvasti nykyisen näyttelylinjan siperianhuskyn. Sinnarin voittaessa näyttelyitä suurin osa kasvattajista halusi show linjan koiria ja vain harva enää jatkoi vanhan linjan koirilla, sillä ne eivät olleet näyttelymuodin mukaisia.
Show linjan siperianhuskyjen tyypilliset ominaisuudet muuttuvat näyttelymuodin mukaan. Niillä on usein ylikulmautuneet takaosat, jotka mahdollistavat näyttävät ”lentävät liikkeet”. Liikkeet näyttävät sulavilta pienissä näyttelykehissä, mutta ovat todellisuudessa energiaa tuhlaavat, kun koira joutuu käyttämään energiaa korkealle nouseviin ”takapotkuihin” ja venytettyihin etuliikkeisiin. Show linjaisilla on usein ns. ”roikkuva rintakehä”, jota näkee jo nuorilla koirilla. Tyypillistä on myös pehmeän silkkinen karva, jota on helppo muotoilla näyttelyä varten. Monet ominaisuudet ylikorostetaan, hyvänä esimerkkinä pään yksityiskohdat, jolloin koirien päät ovat karhumaisen pyöreät ja lyhyet kuonot saattavat jopa kaareutua hieman ylöspäin. Show linjan koiria käytetään myös rekikoirina ja erityisen suuressa suosiossa ne ovat tietenkin näyttelyharrastajien keskuudessa.
Show linja on maailmalla ehdottomasti suosituin. Liioitelluinpia koiria näkee Espanjalaisista ja Italialaisista kenneleistä tulleissa koirissa, joita on sukupolvien ajan jalostettu näyttelyitä varten.
Ensimmäiset show linjan koirat tulivat Suomeen vasta 90-luvulla ja pitkään Suomessa oli vain pari linjaa kasvattavaa kenneliä. 2000-luvun alussa show linjan kenneleiden määrä on räjähtänyt kasvuun ja koiria tuodaan paljon ulkomailta. Suomessa ei ole yhtään ”vanhaa” show linjan kenneliä ja ensimmäiset kennelit kasvattavat nykyään myös kilpalinjaa. Varhaisinpaan pelkästään show linjassa pysynyneeseen kenneliin syntyi ensimmäinen pentue vuonna 2004 ja vuoteen 2009 se on kasvattanut yhteensä 20 rekisteröitynyttä pentuetta. Uusia show linjaa kasvattavia kenneleitä on sittemmin tullut useita. Ikävä kyllä rodun suosion nouseminen nostaa rodun myös pentutehtailijoiden suosioon, mikä on jo nähty rotumme kohdalla.
Show linjan siperianhuskyn tunnistaa sukutaulua dominoivista Innisfree-kennelin koirista ja siihen pohjautuvista seuraajista. Ennen Sierra Cinnaria syntyneitä Innisfree-kennelin koiria voi löytää myös old line koirien sukutauluista, sillä eroa show linjaan ei ollut vielä. Kaikki Sinnarin jälkeiset koirat ovat show linjaa. Muita paremmin tunnettuja show linjan kenneleitä ovat Judy Russellin Karnovanda kennel (jonka nykyisetkin koirat voivat muistuttaa old linea Innisfree koiria enemmän) ja Michael Jenningsin Demavand's kennel, mutta molempien sukutauluissa Innisfree on vahvasti edustettuna.
VANHA LINJA, OLD LINE
Old line on nimensä mukaan vanha linja, jonka jalostuksessa pyritään rodunomaiseen, alkuperäiseen siperianhuskyyn, painottaen, että rotu on alunperin kotoisin Siperiasta, missä sillä on todella pitkä historia työkoirana. Old line koirien jalostuksessa ei painoteta näyttely- tai kilpailumenestystä ja koiran rodunomaista käyttöä vastaa paremmin vaellusretkeily kuin nopeuskilpailut. Siperianhusky on nopein arktisista roduista, eikä sen tule olla alaskanhuskya tai risteytyskoiria nopeampi rekikoira.
Old line koirat halutaan säilyttää sellaisina kuin ne aikoinaan Siperiassa olivat ja vaalia niitä arktisia ominaisuuksia, jotka aikoinaan tekivät mahdolliseksi sen, että tämä rotu on säilynyt meidän päiviimme.
Siperianhusky on alkuperältään arktinen rekikoira Siperiasta, missä muotoutui tietynlainen kanta koiria. Ensimmäiset siperialaiskoirat tuotiin Alaskaan 1908, missä ne jälleen toimivat työkoirina, mutta niillä myös kilpailtiin paikallisia työkoiraristeytyksiä vastaan, joista olikin hyvä vastus siperianhuskyille.
Myöhemmin siperianhuskyja alettiin käyttää näyttelyissä, ja 50- ja 60-lukujen näyttelyvoittajat tulivat kenneleistä, jotka kilpailivat koirillaan tai käyttivät niitä muuten työssä rekikoirina. Nämä koirat olivat ns. dual purpose koiria, eli niissä yhdistyivät sekä käyttö, että alkuperäinen ulkomuoto. 70-luvulla kilpailuihin tulivat uudentyyppiset koirat ns. hound-risteytykset ja muut erilaiset sekarotuiset koirat, joita jalostettiin pelkästään nopeiksi kilpakoiriksi. Paksuturkkiset arktiset työkoirat eivät pärjänneet näille ”superkoirille” (kuten niitä silloin kutsuttiin) ja monet alkuperäisiä siperianhuskyja kasvattavat lopettivat kilpailun koirillaan. Osa siperianhuskykasvattajista jatkoi kilpailua ja siksi syntyi kilpalinjan koirat, jotka eivät enää vastanneet alkuperäistä tyyppiä, ja koirat jäivät vanhan linjan kenneleiden jalostusohjelmien ulkopuolelle. Tällöin alettiin puhua vanhan linjan siperianhuskyista (old line), kun haluttiin tehdä ero uuteen kilpalinjaan (jota Suomessa niiden omistajat kutsuivat ”uudeksi kevyeksi linjaksi”). Old line kasvattajat eivät lähteneet muokkaamaan siperianhuskya kilpailuiden vaatimuksien mukaan ja siksi alkuperäinen tyyppi säilyi vain niissä kenneleissä.
Old line koiria ei myöskään kasvateta koiranäyttelyihin ja siksi niiden tyyppi on pysynyt lähimpänä alkuperäisiä siperiankoiria.
Old line siperianhuskyt ovat eniten alkuperäisten siperianhuskyjen kaltaisia. Niillä on usein paksut arktiset turkit, keskivahva luusto ja ne eivät ole liioiteltuja kulmauksiltaan tai mittasuhteiltaan. Ainoastaan old linessa on säilynyt alkuperäiset musta-valkoiset ja sinisilmäiset siperianhuskyt ja ne ovat huomattavasti harvinaisempia muissa linjoissa (suhteutettuna koirien määrään). Old line siperianhuskyt ovat useimmiten musta-harmaa- tai puna-valkoisia ja niillä on usein voimakkaampi pigmentti kuin show linjan koirilla, mutta myös vaaleita harmaita ja punaisia on, kuten myös piebald-värisiä.
Monissa old line siperianhuskyissa näkyy voimakkaasti Monadnock-kennelin vaikutus, mitä ei muissa linjoissa enää juuri näy. Kun koirien ei tarvitse menestyä kilpailuissa tai näyttelyissä, niiden kasvatuksessa voidaan keskittyä alkuperäisen siperianhuskyn ominaisuuksien säilyttämiseen.
Old line on päälinjoista kaikkein harvinaisin. USA:ssa puhdasta old linea kasvattaa enää vain Carol Dixonin Troika kennels ja sen johdannaiset. Old line koiria on USA:ssa myös Tori ja Siberkirk's kenneleissä, joskin linjan harvinaisuuden takia joissakin koirissa on käytetty myös show linjaa geneettisen monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Toinen suuri kennel on Suomessa oleva Kuuhaukun kennel, ja se yhdessä Troika kennelin kanssa muodostavat nykyään enemmistönä olevat old line tyypit. Pienempiä kenneleitä on muualla Euroopassa Saksassa, Itävallassa ja Virossa, mutta niissä voi olla myös muunlinjaisia koiria.
Siperianhuskyt tulivat Suomeen 60-luvulla, eli kaikki ensimmäiset koirat olivat old linea. Tunnetuimpia suomalaisia old line kenneleitä olivat Mekusak, Äijänsuon ja Ahtojään kennelit, joista kaksi ensin mainittua pitäytyivät old linessa koko toimintansa ajan. Vanhoista old line kenneleistä nykyään toiminnassa on enää vuonna 1979 perustettu Kuuhaukun kennel, joka yhä aktiivisena on yksi Suomen vanhimmista siperianhuskykenneleistä. Old line on tällä hetkellä harvinaisin Suomessa, sitä kasvattaa Kuuhaukun, Lumenlaulun, Huurrehelmen ja Maripuron kennelit.
Old line siperianhuskyjen sukutaulun tunnistaa siitä, ettei siellä ole ollenkaan Zero kennelin koiria, eikä 80-luvulla syntyneitä kilpalinjan koiria (Alaskan, Igloo Pak). 70-luvulla old line jalostusohjelmaan otettiin vielä joitakin Alaskan ja Igloo Pak kenneleiden koiria, jotka olivat vielä alkuperäisen tyyppisiä, mutta koska niissä oli jo kilpajalostuksen tuomia ongelmia, niihin ei linjattu. Old line koirissa ei myöskään ole yli 6% show linjan koiria, eli sukutaulut poikkeavat huomattavasti Innisfree-painotteisista show sukutauluista.
Tunnettuja sukutauluissa näkyviä old line kenneleitä ovat mm. Monadnock, Norrstarr, Frosty Aire, Koryak, Alakazan, Northern-Tok, Marlytuk, Savdajaure ja Dichoda, sekä vielä old linessa pysyneet Siberkirk, Troika, Ginger Blue, Baltic, Fjiorlund's ja Kuuhaukun kennelit.
Old line koirissa on myös sukupolvenvaihdos ollut hidasta, jopa vain 10-15 sukupolvea ensimmäisiin rekisteröityihin siperianhuskeihin eri kytköksien kautta. Show linjassa on huomattavasti harvemmin tällaisia ”lyhyitä sukutauluja”, sillä pentuja teetetään paljon ja nuorilla koirilla. Kilpalinjan koirissa voi olla myös lyhyitä sukutauluja, mutta niihin ei voi luottaa, sillä tunnetusti kilpakoirien sukutauluja on väärennetty (kts. SHS:n julkaisut).