Varsinaiset rekikoirakilpailut alkoivat vasta Alaskan puolella, jonne siperianhuskyjakin vietiin. Työskentelevistä rekikoirista haluttiin nyt kilpakoiria. Aluksi kilpailut (esim. All Alaska Sweepstakes) olivat pitkän matkan kisoja, n. 400 mailia. Siperianhuskyja käytettiin myös kulkuvälineinä (postin kuljetus), tutkimusmatkoilla antarktisella ja toisen maailmansodan aikana, jolloin ne taas kerran osoittivat kestävyytensä ja kykynsä.

Tilanne sodan jälkeen

Kuitenkin sodan jälkeen kaikki muuttui. Oli enemmän autoja, tallattuja teitä ja aurattuja väyliä. Jopa New Englandissa tiettömät taipaleet olivat menneisyyttä ja niin olivat pitkän matkan kisatkin. Vain 10-20 mailin sprinttikisat tulivat tilalle, ja nyt kilpailuissa oli kyse sekunneista. Nopeus, ei kestävyys tuli valinnan perusteeksi kilpakoiria valittaessa.

1950 ja -60-luvulla rekikilpailut tulivat suosituiksi ja levisivät Pohjois-Amerikkaan. Rekisteröityjen siperianhuskyjen lisäksi kisoissa juoksi samojedeja ja alaskanmalamuutteja ja muitakin rotuja kokeiltiin. Bob Wehle treenasi pointtereita ja esim. bordercollie Kimi vastasi käskyihin välittömästi ja käänsi valjakon hetkessä.

Tuolloin kuuluisia ajajia olivat Art Allen, Lombard, Bryar, Belford ja R.Moulton, joka oli ollut antarktisella Byrdin ym. kanssa. Noihin aikoihin monet New Englandin huippuajajat alkoivat oleskella Alaskassa loppukauden kisoissa, yleensä ajaakseen kolme lähtöä 35 mailin kisoissa. Sieltä he löysivät uudet kilpailurodut: intiaanikoirat, jokta oli kasvatettu kylissä ja joiden suvut menivät aikaisten siperiantuontien esi-isiin, sekä (monirotuiset) alaskanhuskyt, jotka olivat pidempijalkaisina ja -selkäisinä nopeampia kuin puhdasrotuiset siperianhuskyt. Niin parhaat näistä saatavilla olevista koirista ostettiin ja tuotiin takaisin USA:aan kevätkisoihin

Kilpailu kovenee

1970-luvulla yhä useammat ajajat vaihtoivat alaskalaisiin ja siperianhuskylle uskolliset huomasivat olevansa loppupäässä, tilanne, josta kukaan kilpa-ajaja ei nauttinut. Lombard selosti kerran alaskanhusky suuntauksen etuja M.A Koehlerille. Pysyäkseen huipulla ajajalla täytyy olla suuri valikoima koiria ja kasvatusta täytyy harjoittaa koko ajan niin, että eläkkeelle jäävät voidaan korvata. Näitä pentuja täytyy pitää monta kuukautta, arvioiden niitä ja testata valjaissa ja vain lupaavimmat pidetään harjoittelua varten. Menetelmä on kallis ja aikaavievä, etenkin jos ajaja kulkee ympäri USA:a, Kanadaa ja Alaskaa. Kukaan ei voi tehdä sitä "päivätyönä". Oli taloudellisempaa ostaa aikuisia alaskalaisia, jotka olivat jo kokeneita kilpakoiria.

Pennut halutaan opettaa pieninä, kun ne ovat vastaanottavaisempia. Jo 3 kuukauden iässä ne pannaan valjaisiin vetämään rengasta ja opetetaan käskyjä remmissä. 4 kuukaudesta muutaman kuukauden eteenpäin ne lepäävät kiihkeimmän kasvun ajan ja sitten aletaan harjoitella kokeneemman, hitaamman valjakon kanssa.

1980-luvulla rekikoirakilpailut alkoivat muuttua todelliseksi bisnekseksi. Palkintopokaalien sijaan tulivat kuvaan sponsorit, suuret käteisrahapalkinnot, koiriakaan ei kutsuttu enää huskyiksi ja alaskalaisiksi; vaan superkoiriksi. ISDRA (International Sled Dog Racing Association) teki kriteerit valjakkourheilulle ja määräsi maailmanlaajuiset säännöt ja rangaistukset.

Iditarod, joka järjestettiin ensimmäisen kerran 1973, on suurin kilpailuista, 1 169 mailia. Se kulkee vanhaa postireittiä, joka kulki alunperin läpi alkuasukaskylien ja lähtee lähtee Anchoragesta päättyen Nomeen. All Alaska Sweepstakes käytti osaa tätä reittiä. Sen suunnitteli ja unelmoi Joe Redington. Kun hän unelmoi siitä 30 vuotta sitten, hän ei koskaan osannut kuvitella sitä suurta rahamäärää, TV:n kiinnostusta ja voittajien juhlittua asemaa, mikä liittyy ko. kilpailuihin.

1980-luvulla sprinttiajajat huomasivat, että enää harvat puhdasrotuiset siperianhuskyvaljakot kilpailivat. Kasvatustyö oli jäänyn show-ihmisille ja monet näyttelyihin voittamaan jalostetuista koirista eivät olleet menneiden päivien atleetteja. Suuntaus näytti olevan raskassuuntaisempaan, syvärintakehäisempään ja lyhytjalkaisempaan tyyppiin. Ne saattoivat juosta kauniisti kehässä, mutta kykenivätkö ne ravaamaan 15-20 mailia tunnissa? SEPP-ohjelman laativat henkilöt (mm. J. Bragg), jotka halusivat säilyttää siperianhuskyn kilpailuominaisuudet ja toiminnallisuuden. Tarkoituksena oli astuttaa vain parhaat kilpakoirat keskenään (jalostus vain nopeuden perusteella ja lyhyellä matkalla; toinen äärilaita).

Mutta oli edelleen heitä, joiden mielestä kestäviä, alunperin pitkän matkan koiriksi kehittyneitä siperianhuskyja ei pitäisi uudelleen kehittää muuttuvan urheilun tarpeisiin. Ihanteellisen sprinttikilpakoirien rakenteen vaatimukset eivät ole samat kuin keskivertosiperianhuskyn. Kyllä monet siperianhusky pystyvät siihen, mutta ei niin hyvin kuin koirat, joita oli erityisesti kehitetty nopeuskilpailuihin. Siten keskipitkän ja pitkän matkan kilpailut ovat jääneet todelliseksi näytönpaikaksi rodulle.